Oli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan kirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla. Olin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas Stor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri paluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista nousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa, tunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen hohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin taipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta.
Metsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat hiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä, mitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat ne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja tarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä kaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet kuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan kallionkielekkeen kulmaukseen.
Olin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin olisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä hetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin kelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni. Äkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni.
— Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän tasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään.
— En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä oikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen ja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen ikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä hänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen äkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle persoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä silmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä välähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli suu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet minun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen jonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen.
Epäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti rauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä.
— Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää päivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa, esimerkiksi „Continentalissa”.
Minulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä, niin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut aavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi voittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt kallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi? Mistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti. Tohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja ruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain tapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut paikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin kyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet odottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin taikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan.
Tohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt erääseen "sähkösanoma-poikaan", jonka usein olin tavannut matkalla sanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa ja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä äkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut häntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin hän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt huonompi!
Koko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin sen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen ainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni vapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön määräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen halveksimaan itseäni.