Työni.
Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi hyvä tilaisuus, huomenna… niin niin, huomenna! Mutta nyt oli tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava.
Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt. Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi!
Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.
Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert, pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar, mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille. Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.
Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa tuskassa.
Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi, olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä suorittaisin sen hyvin.
Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!
Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia. Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku. Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.
Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille, niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla. Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?