Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta. Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle. Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi. Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos. Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä. Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain vähän tilaa.
Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi. Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni, pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli. — Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin oven. —
Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken, mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani; minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni, mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.
Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä. Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon? Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. Jos hän todellakin huomaisi niiden poissaolon? Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko hän pitää tarkastuksen?
Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin raukeasti: sisään!
— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?
Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.
— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?
— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa ja yksinäni.
— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?