Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua kulkusten kilinää ja tie kääntyi.
Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat — — —
– Rakkaani, rakkaani!
Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.
— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!
Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot kumartuivat huolestuneina ylitseni.
— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.
Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle…
— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?
— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.