— Käännytään jo, minua väsyttää.
Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en voinut sitä kestää, vaan ummistin omani.
— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?
— Rakastan.
En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa. Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut. En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat. Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.
En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän, järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en olisi niitä koskaan kuullutkaan.
Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat petollisia.
Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten, ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.
Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää, ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa, luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.
Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi, helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.