Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä; — hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen…

Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.

Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut kuollut. Lääkäri luuli hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti pois.

Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän. Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä. Istahdin matalaan lepotuoliin.

Lääkäri luuli hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin, että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni vain.

Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut. Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin, kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun sairaanhoitajatar poistuu.

Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.

Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko? Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä ruhtinaan ovi vain auennut.

9.