Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon. Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön, taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt salaisuutena.
Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana. Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti, niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo, niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.
Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen, jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl. Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.
Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan käytävässä.
— Sisar, miten sairas voi?
— Hän nukkuu.
— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?
— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.
— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?
— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.