— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne!
Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee, että voisin ne uudelleen… varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee» Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani… Vielä tänäkin päivänä, jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään. Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta. Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni rauhallisemmaksi.
Kun jälleen saatan ajatella, tuntuu minusta mahdottomalta enää jäädä tänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet ajatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt käyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi välttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se, että ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti, että isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin hänen kuolemaansa.
Alan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä matkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu. Kun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas suorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen sanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka vaatii minua viipymättä palaamaan kotiin.
Tunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin.
10.
Pakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin asemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni, mutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani vastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi väsyneesti ja matka sujui hitaasti.
Vihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman pienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti siroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian vanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter kiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin Rex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin reestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin sydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen.
— Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali mahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan kapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat rehelliset kasvonsa.
— Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi?