— On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt varmaankin muuttuu kaikki entiselleen.
Anastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät silmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän ei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua ihastuksissaan.
— Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me nyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun päivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan väsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille vuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen neidille ihanan omeletin.
Kaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta tunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista tulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös omaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri sytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet pyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa ja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani kodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti, että ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei koskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi.
Viereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina, Anastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli onnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä pöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet.
Kuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa kylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen. Kun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas, tunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä.
Ovi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat olivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan hämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt hänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä valkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me syleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen. Hänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden ympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli sanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani.
— Isä! Isä kulta!
— Mitä, pieni Hilkkani?
— Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta jotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti?