— Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on hoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin rakkaani.
Minun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului nopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän tuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti ja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi toistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden pieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä alkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet lepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon ja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni juosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven takanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat omiini.
— Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi?
— Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan,
Herbert.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Minulla ei ole karttoja.
— Sinulla ei ole — — karttoja?
– Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla,
Herbert.
— Sinä lasket leikkiä!
— En, en tosiaankaan.