— Sitten sinä olet mieletön!
— Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin karttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää.
— Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää?
— Minä voin tehdä työtä.
— Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä sinä sitten saattaisit tehdä?
— En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. — Minua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen näköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin askeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren kirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni kädet selän takana.
— Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys merkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa hänen kärsiä sinun oikkujesi tähden.
— Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä en tahdo puhua enempää tästä asiasta.
Mutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää tuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan, mutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin häneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me erosimme ystävinä.
Herbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi samassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli kuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin ikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni oli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun lähtiessäni Norjaan.