Lopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti isän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt peittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut synkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa paloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin kummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä seisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo viihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja paljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta tuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus lähenevästä erosta.
Kello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan käsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen. Ulkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan sisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita, siirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen. Viittasin häntä sammuttamaan lampun.
Petterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi kodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia varjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti minusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien ripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta, ja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar!
Tuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta. Matkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön hiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat väkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon vaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko ajan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että häiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet.
Oli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma oli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki kasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet. Oliko siitä jo sata vuotta… Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä. Omantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään.
Tuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku tanskattaren "cerclessä", sen vihreät laskokset kimaltelivat lampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin, muistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan, etten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin sen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi ilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani.
Vaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin oven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan pimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun pylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua kohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona oli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti himmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee kapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi huntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen tavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni.
Oliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? — Hänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen jääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin, ehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja sisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön pimeään. Ja silloin… Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten seuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai karkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa seurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä yöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän perinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se ei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani.
Alhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka sairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä sairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia askeleita. Kenen?
Veri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut sammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin liikahtamatta tuijottaen halliin.