Siellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi, sillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen otsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja raskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita käsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä portailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien ja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut valtasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin olisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista niin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen reunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen… Nyt ne alkoivat jälleen nousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja matalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka noin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut vapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin itkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli käsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin.
Väsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni. Rex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui maata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen Jerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri hyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä.
11.
Oli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein kevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas jaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa takan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti minua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla näyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä ainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä olivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen tilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli ovella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja valvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni, niin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi pitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään, eikä enää juuri muiltakaan!
Ja ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan teekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja matot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja hopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi…
Ovelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli. Keskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella tyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni ja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin lasistaan.
Herbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen vieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää hetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin. Hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli juuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli sisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana kasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten huonosti olivat asiamme.
— Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset. — Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei Herbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan. Luulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni hän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä kertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut pienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi hän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys rehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun kiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut tyhmä.
Herbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat onnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen epäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin vakavan näköinen.
— Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla puhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja mukavin.