— Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on minulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei, en voi ajatellakaan häntä!
– Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö, valitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen samasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä, todella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei todellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä!
— Minä en käsitä sinua?
Herbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin vaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän suureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden.
– Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat rakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden perästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla ei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että olet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä, jollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen. Mitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret rouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä välinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin tapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen tottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla silmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut? Pääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei muulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole liian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä suhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista.
— Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — – mutta voit myöskin olla väärässä.
— Ole järkevä, Rakel!
— Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla järkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön!
Herbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin kirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt ja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi muutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin oven käyvän. Herbert oli lähtenyt.
Otin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui harvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä kultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut? Kuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana suonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli, ikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt laskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili. Mitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli vielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua arkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin unessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua hämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui nopeasti.