Minä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne takaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni?
Kuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut rauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän peikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita näkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä seuraa sitten?
Ei, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni ja kiirehdin ulos.
Oli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä, peittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus ylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen harmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan ikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi, jähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä ollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat, tyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat niiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet tuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin mietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin minun!
Tällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa, ainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja kuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen!
Oliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli minun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää itselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella myöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja oman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään taistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin, rikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut.
— Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme miellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään.
Sumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja pensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien kylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle.
Kaikki miehet liehittelivät minua tanssisalissa, jokainen kilpaili suosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on ylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa hänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten, mutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin houkkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta katsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti minua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen olemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta, melkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän pieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von Beckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt isältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen loistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin yleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä naimisiin.
Äkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui hetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto ajoi kiireesti ja toitottaen ohi.