Jos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä» vihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä itsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän, joka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin järkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa.
Olin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla, miehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita, mutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja jonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina.
Nousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain kurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa kuului sumusireenin valittava ulina.
12.
Eräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori Dahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun täytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten tavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä hänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun ei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä neljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta, ettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä sitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja painanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut ympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen, rauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä jännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin ruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein.
Koko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut välittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen paranemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan, mutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka surullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta lapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja turvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi ja turvaksi itse muuttuu.
Kaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme nyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä minusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin kyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten selvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori Dahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli vaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan kiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. –
Mitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty hetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän astellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan auringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti salaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen maininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot vihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde.
Silloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän puhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen keskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni eivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä olin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En säpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan annoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin, mutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi isääni.
Ei hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä aikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää. Kuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen punertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta ääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän meidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä tavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin vaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski kuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät, joita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä… Käännyin selin mereen.