— Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään?
— Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy vastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette taloudellisen asemamme.
— Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma, että vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa valita?
— Aivan varma.
Vaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei loukkaantuneelta.
— Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella tavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini kanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen, että tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani ei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne toivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne itsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Onnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei ollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin minä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet onnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun puoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle.
— Eikö mikään?
Hänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että jäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa ilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat tapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi verhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut minut, eikä jättänyt minua enää rauhaan.
Olimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut veripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen jo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat päivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan kauniin syysillan kevyestä viileydestä.