— Asia on siis päätetty, Rakel?
Tämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana kasvoilleni.
— On.
Hän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa, ja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä hansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein heti laski käteni uudestaan irti.
Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis?
Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani. Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti, syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa hänen käsivartensa ympäröivät minut.
— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin jokin peto?
Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä pidättäen.
Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi paikaltaan ensinkään liikahtanut.
— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa.