Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren! välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen hiljaista.
Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria, kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. —
Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen. Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö? Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu.
Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla hymyllä, että sydäntäni vihlaisi.
— Oletko nukkunut hyvin, isä?
– En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat ihmiset näkevät usein pahoja unia.
— Söikö susi Punahilkan suuhunsa?
— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan ja — — – katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen.
— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — —
Isä silitteli hitaasti päätäni.