— Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä.
Tyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin marmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani siinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä. Uteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten kyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä. Millaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua tuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset? Mitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat silmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset olivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten naisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen kyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — —
Sinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön takkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä ja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin niin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin täynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan tunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä yksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän käsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi hän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä… kuten hän olikin. Rex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni laskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla silmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli tulossa.
Vanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka yö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan. Tuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus. Katsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi hänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan.
— Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta!
— En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita
Petteriä, Punahilkkani.
— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä?
— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna kaunis ja reipas.
— Isä, minä en voi mennä.
— Hilkkaseni?