Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä peilissä.
— Rakel, vieraat odottavat!
— Odottakoot vielä hetkisen, täti.
Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä vielä joitakin silmänräpäyksiä.
— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo!
— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää.
Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta?
Eikö mitään?
– Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin.
— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut
Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin.