— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa, saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas niin, kas niin.
Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi, piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja. Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti. Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain kaukaista.
Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa, tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin.
Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa sitä.
Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten ponnistusten väsymys.
Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen, järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo.
— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin, että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään siinä selin minuun.
— Tuntuuko vetoa, Rakel?
— Ei.
Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen. Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta.