— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua…
Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan oikein sitä voinut. Minun tunteeni… eivät voi… muuttua.
Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni, ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin, että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen. Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä.
— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa – – – On jo myöhäinen, lähtekäämme täältä… pieni vaimoni.
Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa, mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä ja kantaa minut huoneeseeni.
15.
Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa, tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin "entiseen, hyvään aikaan".
En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti. Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra hampaani yhteen.
Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi. Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee, mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti puetut vaimonsa ja tyttärensä.
Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa. Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa.