Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä.
Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita, tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan! Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa, kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla.
Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen. Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat, kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot, kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät… Mutta aina, juuri kun ne olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta.
Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani. Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin, niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa nakertavimmankin ikävän!
* * * * *
On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti, ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet!
Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni vieläkö se todellakin käy?
— Tik-tak-tik-tak.
Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa.
Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo lakastuneita, ne ovat hääkukkia… Käännän kiusaantuneena katseeni niistä pois.