Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne mitään, jolloin on melkein hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan, en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena, koetan nukkua.
Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat painaneet leimansa koko huoneeseen.
Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä.
Se on kauhea, tuo lamppu, se elää! Se loistaa niin itsekylläisen tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat, kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää… Ja sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää… Kuinka minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. —
Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja. Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut heti, kun vain katseeni osuu niihin.
Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista, vahingoniloista, ilkeää ivanaurua…
Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä rukoilen, tule! Tule!
Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei. — Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu…
— Tik-tak-tik-tak.
Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak-