Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa. Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään.
— Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa.
— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee?
— Sinua.
— Minua?
— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa.
— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko…
— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun täytyy tietää se.
— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä tahdot tietää?
— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä?