— Erik!
— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä selville. Minä tahdon sen tietää.
— Ja minä en tahdo sitä sanoa.
Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja alkoi hitaasti astua matolla.
— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti.
— Epäilemättä.
— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia.
Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut.
Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik tarkoitti? Oliko siis hänkin — — —
— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä ja energiaa.
Olin aivan kuin salaman iskemä.