— Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei saattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut.
Vastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta, että minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi lattialle.
— Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka olet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä, joka myöskin sanot rakastavasi minua?
— Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi olet minulle, meille, niin tärkeä. —
– Tarkoitatko… että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että… olin vakooja?
— Siksi… Ja toisestakin syystä.
— Mistä?
Erik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui hiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä.
— Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel.
Tahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni hyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin tukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta minä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja hypähdin seisomaan.