— Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri siksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja alentavasta työstä.
— Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me pyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan sellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin sanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi, olemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet.
— En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään minut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu.
— Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta, siitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit Santahaminasta.
Minä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä ennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä vapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni kuin ennenkin.
— Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. Sinun täytyy tehdä tämä!
Jos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi.
— Sitä sinä et voi tarkoittaa!
— Juuri sitä tarkoitan.
— Mutta sinä olet luvannut.
— Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis, kun on isäsi onni kysymyksessä!