Ei mikään oikeutettu uhraus!
Oikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain, mene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei penniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä.
Minä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin huoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi. Mikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto… Kaksi sanaa kohisi vuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät: Satimessa, satimessa, ja, petetty, petetty!
Satimessa, satimessa… petetty, petetty… Herbert, veljeni tai melkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan, naittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua entistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — —
Turhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani tähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka hullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — — — hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä orjatar että vakoojatar!
Katkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain kouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat silmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa. — Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja jäsenissä hiipi kummallinen kylmyys.
Pari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin mieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo minuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten tavallisesti.
— No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel?
— Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla.
— Entä jos minä en siihen ehtoon suostu.