— Silloin minä jätän sinut.
Erik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon mieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin punaiset kuin tihkuisivat ne verta.
— Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista aikeista, sulkisin sinut huoneeseesi… koko elämäksesi.
Tunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat käteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään!
— Millainen on ehtosi?
— Mitä siitä, jos et kerran suostu.
— En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö voisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne istumaan. – Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta minun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan päähän suureen nojatuoliin.
— Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että hänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai meitä, kohtaisi… onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana ovat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä yksin ja avuttomaksi.
Erik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa lattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee uudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan, niin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua kauan ja terävästi.
— Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se kuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on kaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut vallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin mahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on uhkaa. Minä nauran.