— Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja pahoinpidellä minua. Sinun "rakkautesi" minuun on kummallista laatua, Erik. — Ja minä nauran yhä.
— Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel!
Hän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys tukahduttaa nauruni.
— Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia. Mutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun sanojesi mukaan "kummallista laatua". — Sinun retkesi Santahaminaan ei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt luulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa meitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Jollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on sinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt vakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun olet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän luo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan.
— Paljonko, Rakel?
Minä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, "kolmekymmentä hopeapenninkinä" uudelleen. —
17.
Pari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin tanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely tapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin jolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja parin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman ja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani häntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään voittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni, miten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi. Mutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa ympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta poikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi.
Mutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo paholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin luulin.
Kun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni, eikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin ihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta peilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla. Ihastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni, josta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en ole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan. Niin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta kuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies?