Mutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen askeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän kulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua avaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua? Olinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala!
Koetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että vesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin nenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi avasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen luona olevaan korituoliin.
Miten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen edessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen, harmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti seurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos olin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle uskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli kosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi ajavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja miten tuli minun nyt menetellä?
Ohuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri nousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.
— Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin hämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään. Samassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja katsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan tiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi jotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen.
— Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni.
Jos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt.
Saatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä koskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni ainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä metallisointu.
— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä ääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen, olento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti kumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle.
Mutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman päivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni mennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en tahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin, pani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin liian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin koskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää silmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä, ehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu! Muistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä Pietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä valkoinen parta.
4.