— Voitteko siis keksiä paremman syyn?
Nyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä tosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani. Tohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei liikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei ollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli kaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat moitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä tiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää, missä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun kauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä tosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu hänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä syvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa.
Vilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää alaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat minua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti yhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri juoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne siitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton väristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi minua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni?
Lukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan ja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. — Hän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja paennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa.
3.
Tultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi heittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi sanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin luona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta.
Hetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille sähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä selvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli minun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren miinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman että huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty?
Äkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen yhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli. Kuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet alkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin sähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen nousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen, ja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin samassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu kuin tohtori Dahl.
— Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään saada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että tietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä.
— Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen pian. Kiitoksia vaivastanne.