— Entä… Erik?
— Hän yritti paeta ja… ja… hänet…
Ammuttiin?
Ruhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut seuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa vihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön. Palvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla kasvoillaan.
— Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta ensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa hyvä.
Tyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen jälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa sen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit.
— Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta myöhään kotiin! Hyvästi.
Raskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi. Portaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa minut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu itse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret silmälasit.
Auto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon vielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä. Se tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa kuolema vierailee – – –
Me kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat? Pelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee vilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten, joskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä pelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi kohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan itseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa.