Siinä naiset naurusuisel, neidot nuoret sirkkusilmät, ajat armahan keväimen, juhannuksen juhlahetkel, ne kaikki kadonnehina, haihtuneina haavehina.
Suru sortavi sydäntä, kaiho mieltä kalvoavi, masentuu elävä mieli, lakastuvi laulun voima.
Seison muistojen seassa.
Katkerat, katalat muistot, mustat muistot kärsimysten, epätoivot, erhetykset, omantunnon tuskat, vaivat kohti kulkevat kovina ankaroina astelevat.
Mutta kautta ilman inhan helkky soipi hellän äänen, toivon kultaisen käkösen ajan uuden alkavaksi.
Seison muistojen seassa.
TIKARI.
Yön muistan suruista harmaan, se pirstaksi henkeni löi. Ma luulin: iloni varmaan ei enää heilimöi.
Ma muistan elämän vaiheen,
kun hulluna huokaelin,
kun lempi hyljätty aiheen
toi suuriin tuskihin.
Nyt katson tikarin kärkeen —
sen silloin kirkastelin —
nyt jäätä kun tuli järkeen
ja turtui tunnekin.