On elämäni ollut riehuntaa.
Ma rantaa tavoitin sen suuren meren,
min aaltoin alla päivä kohoaa.
Mut turhaan etsin sitä maailmaa,
suloisen missä sielu onnen saa,
ja sammuu julma polte nuoren veren.
Kun Ammonissa papit siunaten pojaksi kutsui mua jumalien, ja Gordionin solmun pirstoen näin auki maailman ja ääret sen, niin uskonut en silloin, tiennyt en kuink' olo raskas ompi sankarien.
On kaikki turhaa! Hengen helleenein ma tahdoin kerallani voittoon viedä. Nyt tielle vaivun, keskeen barbaarein, ja ilman perillistä. Pojaksein vain hetken muisto jääpi. Miekallein en kelvollista kantajaa ma tiedä.
Mit' olen, urho, kun käyn hautahan?
Oon yhtä halpa kuin on orpo orja.
Ken teoistani hyötyi? Maailman
ei radat muutu. Kaihon katkeran
vain osakseni sain, ja surkean
elämän kuohuun hukkui henki sorja.
On kohta päättynyt jo päivätyö, ja kaatuu kuolon eessä elon valta. Jo lähestyvi haudan musta yö, on sielu sairas, sydän vitkaan lyö, ikuinen kaiho rintaa kalvaa, syö, ja sammuu tulet elon taivahalta.
Niin, riehu riemuissasi Babylon, ja tanssi tuhansien tulten alla! Juo huumetta sa lemmen, nautinnon ja laula kunniaksi morsion! Mut kuninkaasi synkkään kuolohon käy yksin yössä, tiellä harmahalla!
KULKIJA.
Ah, missä ompi nyt onneni maa ja unteni kaunoinen Kaana! Yön vihurit ylläni vingahtaa, ja korpi on luvattuna maana.
Ah, missä ystävät armahat on
ja impeni valkea, vieno.
Ei ainoa astunut saattohon,
kun alkoi autio tienoo.
Ei kukaan saavu kulkijan luo, vain kuolema mukana kulkee. Se levätä rauhassa kerran suo ja silmät siimeiksi sulkee.