Odottelin onnen vuotia
kaihomielin, mutta suotta.
Nyt kun näen vuoden tulon,
tiedän, jättää kuivan kulon.
Usva uipi päivän eessä,
aurinko ei nouse seessä,
kiteiden ei kimallusta
hanget, aamu synkkä, musta.
Riemu poissa, ahdingoissa
käyn ma kaihon kammitsoissa,
poissa toivo, poissa usko,
onnen usko, aamurusko.
Enne outo ei se mulle, ei se onnen kesä tulle, päivät menneet mairehuiset, eessä hallat heinäkuiset!
ALEKSANTERI SUURI.
Hääyössäni nyt häilyy Babylon ja vihkijuhlaani se viettää suurta. On irti kaikki naurut nautinnon, ma yksin, lapsi raskaan kohtalon, en enää pääse alta ahdingon, vaan suru kalvaa sydämeni juurta.
Hääyöni on ja tulet tuhannet nyt yli kaupungin jo uljaat palaa. Ma kuulen tanssin, soiton sävelet, ja tiedän, että sykkii sydämet nyt tenhottuina, naiset tuliset nyt armaitansa autuaita halaa.
On kultainen tää linna kuninkaan, se mulle on nyt voiton palkaks' suotu. Ja valkoinen on syli valtiaan, hän mua lempii, viepi rinnoillaan mun ruusukammioonsa uinumaan, kun juhlamalja viimeinen on juotu.
Mut erämaasta, takaa kaupungin nyt kuuluu jalopeuran julma ääni. Se kuuluu keskeen riemun palatsin, ei lakkaa se ma kunne kätkeynkin, se tuopi kauhun mulle suonihin, ja myrkyn valaa nuoreen elämääni.
Pois lähdit kuolohon jo ystäväin, sait miekastani, veli, synkän surman. Ma tunnen myöskin, lanka elämäin jo kohta kätkee hauras, sydän täin jo kietoo usva öisten hämäräin ja onnen viepi, riemun poistaa, hurman.