Ninus naurahti.
— Kaunis Kuninkatar, vastasi hän, te vallitsette kuin ei voi paremmin. Vaan jos palvelianne rohkenee kysyä teiltä: mitä tahotte tehä kolmen valmistetun käskyn kanssa?
— Minä en olisi Kuninkatar, jos minun pitäisi tili-tehä töistäni. Kuitenki sanon sinulle, mikä minun siihen kehoitti. Minä tahon kostaa kolmelle virkamiehelle, joita uhkaavat nämät käskyt.
— Kostaa. Mutta — mintähen?
— Ensimäinen, Kaupungin Päämies — on yksi-silmäinen kummitos, ja aina säikyttää minua, koska sattuu vastaani; toista, orjien Peräänkatsojaa, en kärsi sentähen, kuin hankkii sinulle kauneita piikoja; kolmas, sotajoukon Päämies, liian usiasti keskouttaa iloni ollakseni kerallasi.
Tämä vastaus, jossa oma rakkaus sekauntui liehakoitsemisen kanssa, sulatti rakastuneen Ninuksen.
— Hyvä! sanoi hän nauraen. Kolme ylimmäistä virkamiestä valtakunnassa ovat jo virkaheittona, ja oikein kunnollisista syistä.
Sillä välillä tulivat hovilaiset lahjoinensa. Ken toi kalleita kiviä, ken — alempi viraltansa — kukkaisia ja heelmiä; yhet orjat, joilla ei ollut mitään, tulivat ainoastaan kumaruksenensa. Heiän seassa oli kolme veljestä, kaikki vielä nuorukaiset, he tulivat Semiramin keralla, Kaukasian tienoilta, ja pelastivat hänen karavaninsa hirmuisen tigerin karkauksesta. Koska he astuivat istuimen sivutse, hän kysyi:
— Mutta eikös teillä ole mitään antaa Kuninkattarellenne?
— Ei mitään, eres elämätä, vastasi ensimmäinen kolmesta veljeksestä,
Sapiiri.