Matti tälle pilkka-lausulle ei virkkanut sanaakaan, vaan käski kerjäläisten männä veneesen; alkoi jäähyväsiä jätellä vaimollensa ja lapsillensa; heitä likisteli ja silmistänsä vierähtivät kyyneleet, joita toki koitti peittä; vaimonsa ja tyttärensä itkivät; viisi vuotinen poikansa, Antti, pyrki Pietariin, vaan kuin sieltä lupasi tuu'a hänelle mesileivästä tehyn hevosen, kultasten korvien keralla, niin siihen poika viihtyi.
Matti meni veneeseen; se erkani rannalta; kaksi nuorta ja vahvaa miestä oli soutamassa; kiirusti ja suoraan juoksi puinen pursi — Matti piti perää. Ukko ja nainen, lapsineen, istuivat parkki-vyyhtilöillä.
"Ei tai'a kunni'an kukko laulaa", sanoi Matin eukko Anni, surullisella äänellä tyttärellensä, Kaisalle, silmäillen pakenevata venettä, "kovin pakottaa sy'äntäni, en millonkaan ole nähnyt isääsi niin surusena, kuin taanoin… Kovin paljo panivat lastia veneesen, niin että lai'at ovat veen pinnan kansa piamittain yhenkorkuset; kuin vaan vähänki käypi aaltomaan, niin vesi tuloo yli laitoin."
— Elä ole häissäis, äiti kulta! sanoi Kaisa. Eihän isä ensikertaa kuleta lastia Pietariin sillä veneellä. Olihan hän männä vuonna syys-ilmallaki merellä, tällä samalla veneellä.
"Sie et tii'ä isääsi, ei se suotta taanon maininnut isännille lastin suuruu'esta; varmaan tunsi sy'ämestänsä, ettei ole asian laita oikein… voi, voi, kuin kalvaa sy'äntäni…"
— Elä itke, äitiseni, kyllä Kaikkivaltias Jumala isää varjeloo, vielä eteenkipäin, kuin on ennenki häntä tähän asti varjellut, ja ihmeellisellä tavalla, monesta henken vaarasta.
Näin lohtutteli viisas, ehkä talonpojanki tytär, emoansa suuressa surussa. Mutta Antti juoksi e'ellä; surusta ei mitään tiennyt; oli iloissaan, kuin isä lupasi tuuva kulta-korvasen hevosen.
Kotvan astuttu'ansa tulivat Matin omaiset kotiinsa, joka oli varsin huonolla jalalla: koko kartano oli kallistumaisillansa maahan, tuettu pönkiltä; katto oli lahonnut pahan näköseksi, ikkunat paikatut päreliisteillä. Vaan sisällä oli kaikki varsin siivosti ja puhtaasti korjattu, ehkä se oli savu tupa. Köyhyys Kilkkilässä ei syntynyt laiskuu'esta; tahi josta kusta vielä pahemmasta syystä, vaan Matin kivuloisuu'esta; sillä ehkä Matti oli kasvultaan suuri, ja näöltään jalo, vaan tervey'eltään hän oli varsin heikko jo lapsuu'estansa; mutta sen siaan hän oli lahjoitettu erinomaisella ja ihmeellisellä sielun jalou'ella. Konsa hän oli terveempi, niin teki hän työtä joko omalla konnullansa, taikka muu'alla, taikka kävi meritse Pietarissa; kuin oli varma venemies, ja rehellinen, niin jokainen uskoi tavaransa hänen haltuunsa, kaupattavaksi; vaan nämät toimet ja työt melkein aina olivat yli hänen heikon tervey'ensä, niin että piammittain jokakerta tuli kotiinsa kipiänä, ja posi toisinaan monta kuukautta peräkkäin, jolla ajalla, työllä ja tuskalla ansaittu vara kului, ja usiasti täytyi lisäksi lainata ja velkaa tehä, ja niin muotoin elo Kilkkilässä aina oli huonolla jalalla. Rahan saaliilla oli Matti nytki. Niin lähtekäämme häntä seuraamaan matkalla Laatokan vesillä.
Vene kulki joutusasti ehk'ei ollut tuulta; vaan sen vastasivat soutomiesten jalot voimat Taivas oli selkiä; ilma lämmin; ilta alkoi kättä antaa matkamiehille.
"Kyllähän varmaan yötä Kuhkaassa piemmä", sanoi kerjäläisukko, Juhana
Pakkanen, "ja jos Jumala lykkyä lainaa niin perjantaina ollaan
Pietarissa."