— Kuinpa myö välempään päästäsiin Pietariin, mi'ulla ei tai'a täyttää perjantaihen asti evästäkään, — sanoi Mari Mieronen, imettäen lastansa.
— "Vielä sie Pietariin kyllästytki", sanoi Matti.
"Ei suinkaan Pietarin leipä sinua paremmin elätä kuin Jaakkimankaan, jos vaan et kehtaa työtä tehä. Kyllä Pietarissa on entisi'äki keräjiä, sekä hyviä että huonoja; jos on onnettomiaki, niin on laiskoja lii'an paljo mierou tiellä. Parempi olis ollut si'ulle, kuin oisit tuon lapsesi keralla pysynyt kotona, ja et olis lähtenyt mieron tielle sen kansa kuleksimaan, ja siellä itsiäs kuka ties vielä pahemmaksi turmelemaan."
— Sanotaanhan Pietarissa jokaisen saavan työtä; niin saanhan sitte miekin siellä työtä, paremmin kuin täällä. Ja läksipä tuo Pakkanenki Pietariin.
"Tok' mie en ois mielelläni lähtenyt Pietariin; vaan kuin mi'ulla syntymä maillani ei ole mitä tekemistä, ja omin voimin en jaksa elättää henki'äni, niin läksin Pietariin. Siellä ovat varaakkaammat imeiset, jotka mielelläänki antaavat sirujen lii'asta varastansa köyhälle soki'alle; sen si'aan täällä köyhässä maassa on häpiä puistaaki, kuin ovat itse niin köyhät. Niin ei auta mitään… täytyy männä Pietariin leipää etsimään… Se on Jumalan antama onni, kuin sain tuon Marin toverikseni; ja itseni kulettajaksi. Jalat ja kä'et mi'ulla ovat vahvat, itse olen terve ja luja, ehkä seitsemäis kymmenes läksi liikkeelle, vaan silmäni eivät nää mitään! Liekö Jumala siitä rankassut minua, kuin ennen näin lii'an paljo… sen e'estä nyt en nää askeltakaan antaa!…"
— "Elä sure Juhana parka, kyllä Luoja vielä kerran si'un näkeväksi tekee i'ankaikkisesti, rukoile vaan häntä hartaasti, ettäs näkisit hänen kasvonsa i'ankaikkisessa elämässä; ja kanna kuormasi tyytyväisellä sy'ämellä; sillä kaikki olemme kurituksen ansainneet Jumalan käskyin rikkomisella." Näin lohtutteli Matti surevata Juhanaa.
Yöllä tulivat matkamiehet Kuhkaasen; pari tuntia levättyä läksivät he e'elleen matkaan. Päivä nousi, tuulen vire oli myötänen; matkamiehet vetivät purjeet päälle; veneen nokka alkoi kohissa; soutaa ei tarvinnut. Matti lauloi sävysällä äänellä aamuvirren; muut hiljakseen hyräilivät perästä. Kaikkein veneessä olijoihen mielet liikkuivat; kyyneleet loistivat jokaisen silmissä. Ne eivät olleet surun ja murheen kyyneleet; ei, ne olivat vi'attoman luonnon vaikuttamat ilokyyneleet, jotka puhkeevat yksinkertaisen sy'ämessä, koska Jumalan jalous ja voima, lahjojensa kautta, luonnossa, vaikuttaa hänessä. Tämä on esimaku i'ankaikkisesta ilosta. Senlaisia liikutuksia herroissa tavataan harvoin, vaan talonpojilla on ne omaiset.
Päivän noustua koveni tuuli; vesi ryöpsähteli veneesen; vettä täytyi ajaa ulos — liika lasti oli vaarallinen. Matti käski laskia purjeet alas.
"Mintäin sie käset purjeita pois ottaa, kuin on niin myötänen?" kysyi yksi soutomiehistä, varustai'en airoon.
— Sentäin, kuin painaa lii'an merelle, ja kallistaa venettä vasemmalle puolelle, ett' on kumoon kaatumaisillaan. Jos vielä vähän aikaa olisivat olleet purjeet päällä, niin olisimme kaikki joutuneet tuonelan omaksi.