— "Voi, voi! sou'etaa Matti kulta maalle: nääthän sie kuin on likellä ranta… Kuin tuuli hiljenoo, siitte lähetään taas e'ellen", huusi häissänsä Mari.
— Rukoile Jumalaa, niin kyllä hän meitä auttaa, muutoin maalle emme mitenkään voi päässä, vaan nyt täytyy laskia suoraan, vieköön Jumala, minne vieköön. Tapahtukoon hänen tahtonsa!
Hiitolan rannat näkyivät.
Kaikki veneessä olivat äänetä; jokainen katsoi tarkasti Matin silmiin, joista etsivät ja löysivät itsellensä rohvaistuksen. Matin uskalias muoto saatti heihin toivon pelastautu'a ve'en vaarasta. Yhen miehen jalot liikunnot teki kaikki urhollisiksi, itse Matinki; hän oli hei'än esimiehensä ja johtattajansa. Jalous osottiiki Matissa täy'essä komeu'essansa. Tukevalla käellänsä piti Suomen poika perää; silmistänsä loisti erinomainen tuli; muotonsa oli rohkia: muut kummastuksissansa ja kunnioittamisella silmäilivät Mattia.
"Mitä, veikkoset, jäitte äänettä?" kysyi Juhana; "kuin en nää mitään, niin mielelläni kuulisin jotain."
— Meitä kaikkia kummastuttaa Matin kummallinen näkö; silmänsäki ovat justiinsa kuin tuliset, niin ne loistaavat, sanoi yksi soutomiehistä.
"Sano veikkonen mikä si'ulla on?" kysäsi Juhana isällisellä helley'ellä, sillä hän kunnioitti ja rakasti Mattia. "Etköhän taas tule kipiäksi?"
— "Ei mitään… pien perää… tarkasti pitää katsoa… tuuli voimistuu… vettä alkaa lii'an paljo heitellä veneesen… maalle ei pääse… Rukoilkaa Jumalaa"… Saneli Matti harvaan, vaan levollisella äänellä, kehottaen heitä apua rukoilemaan Jumalalta.
Itse työssä vaarallinen oli hei'än tilaisuutensa: Venettä ei voinut kääntää maalle päin; sillä yksi vähäki kallistuminen sen olis lyönyt kumoon. Yksin Matti ainoastaan näki, kuinka suuri vaara oli; sillä paitsi häntä, ja sokiata ukkoa, muut eivät vielä koskaan olleet vaarallisilla vesiretkillä, niin eivät tienneet kovin pelätäkään. Ainoostaan Matin jalo näkö ja liikunto lumoi hei'ät äänettömyyteen. Vaan kuin kuulivat Matin lauseet vaarasta, niin kauhistuivat; he tiesivät myös ett'ei Matti millonkaan hätäytynyt, eikä millonkaan puhunut turhaan. Pelastusta ei ollut mistään o'otettavana, ei sitä näkynyt, ehkä vaara oli tarjolla! Ei sankari niin jalolla hengellä taistele vihollisensa kansa, jonka toivoo voittavansa, kuin tämä yksinkertanen Suomalainen talonpoika katseli lähestyvätä, välttämätöntä, kuolematansa. Täy'ellä toimellansa hän hoiti venettä; vahvalla kä'ellänsä piti perää; silmillänsä katseli veneen kulkua; käytöksillänsä rohvaisi muita, vaan sy'ämessänsä piti kansapuhetta elämän Herran kansa. Sentähenpä kasvoistansa loisti taivaallinen jalous, joka saatti muissaki jalon henken. Jokainen luotti Luojaansa, jota nyt rukoilivat sieluissansa.
Kaikki veneessä o'ottivat kuolemaa, ainoastaan Marin pieni lapsi leikki äitinsä sylissä. Äitinsä likisteli häntä sy'äntänsä vasten; kyyneleet tippuivat silmistänsä, usko Jumalan armoon, ja toivo i'ankaikkisessa elämässä olevansa, lapsensa keralla, lohtuttelivat tätä nais parkaa. Tuhannesti suuteli hän lastansa, joka vielä ei ymmärtänyt äitinsä itkuakaan ja huokauksiansa; ammonka vaarasta hän ei tietänyt mitään, jonka peitti lapsuu'en luonnollinen ymmärtämättömyys. Emmekö meki, samalla tapaa, leiki äitimme, luonnon, helmassa; emme myökään äkkää kuolemata, ehkä se on aina meille tarjona; kuinka usiasti näemme ihmiseltä silmänräpäyksessa elämän nesteen katkiavan, ja hänen menevän ajan-rahtussa i'ankaikkisuuteen. Ihmiseltä voi olla siis yhessä henkeyksessä se matka päätetty, jota hän luulee vaeltavansa vielä monta kymmentä vuotta.