Muistelkoon jokainen kuolemaansa; ei pelolla, vaan rakkau'ella Jumalaan.
Aallot löi yhä vettä, enemmän ja enemmän veneesen; turhaan kokivat sitä Juhana ja Mari kauhata ulos; veneen laita jo alkoi tavata veen pintaa. Jokainen rukouksella valmistii kuolemaan. Kuoleman hiljaisuutta keskuuttivat ainoastaan ajottain Marin huokaukset… lapsi naurahteli äitinsä sylissä!… Yht'äkkiään iso aalto löi veneen kumoon… kaikki olivat veen vallassa… silmän räpäyksessä vaimo, lapsi sylissä, vajosi syvyteen… muut taistelivat aaltojen kansa… vene oli kumossa, pohja oli veen pinnan yli; venemiehet kokivat ui'a sen luo… vaan… kohta vaipuivat nuoret soutomiehet, ja menivät i'ankaikkisuuteen… sokia pi'ättelii veen pinnassa, hän ei nähnyt veneen pohjaakaan!… Vaan Matti ensi-äimäyksestään selvitty'änsä, koki ui'a sokian luo; ja tämä onnistuiki hänelle. Matti tarttui sokian käteen yhellä käellänsä, vaan toisella koki vastustella vettä, jota käski Juhananki tekemään; näin pyrkivät he veneen luo, ja Jumala auttoi heitä — he pääsivät veneen pohjalle.
Tuuli alkoi vienota, vaan oli yhä kolakka; aallot roiskahtelivat veneen pohjan yli; tuskin jaksoivat Juhana ja Matti pohjalla pysytellei'ä käsillään ja jaloillaan; vilu värisytti ja kohmetutti heitä. Kauhian tuskallinen oli hei'än tilansa: apua ei näkynyt mistään tulevan, voimansa heikkenivät, kätensä ja jalkansa alkoivat rauveta — he olivat hervottomuu'esta putoomaisillaan meren syvyyteen. Kotvan olivat he ääneti sanaakaan virkkamatta toisellensa, äimistetyt erinomaisilta vaarallisilta kohtauksilta, ja nykynen hei'än kuolemaa tarjoova tilansa hyvin liikutti sy'ämi'änsä, ja herätti heissä hartaat ajatukset kaikkivalti'an toimesta. Vihtoin Juhana puhkesi ääneen, ja sanoi: "voi, hyvä Jumala! kuin säästi minua vanhaa ja päivän näkemätöntä vaivaloista, ja nuo nuoret terveet ihmiset, jotka oisivat surematta saaneet eineensä, salli kuolla."
— Tutkimattomat ovat Luojan työt — lausui Matti, — kaikki, mitä hän teköö, sen teköö mei'än hyväksi, myö oomme hänen käs'alansa, niin mitenkäs myö tohimme soimata hänen tekojansa.
Mei'än velvollisuutemme on aina ja jokapaikassa kaikissa kohtauksissa rakkau'ella ja uskaljaasti turvata hänen armoonsa. Eikä hän suuresta armostansa millonkaan meitä hylkää, vaikka myö olemme pahat ja emme ansaitse Hänen apu'ansa, ja usiasti emme muista rukoillakaan Hänelta sitä, vaikka ilman sitä olisimme hukassa. Jokapaikassa myö vältämme vaaran ainoastaan Hänen varjeluksellansa; niin nytkin Hän meitä varjeloo näihen hirvittäväin aaltoihin keskellä, ettemme hukkusi i'ankaikkisesti.
"Herra J'esu, auta meitä!… Mie tuskin jaksan pystytellei'ä, niin olen vilun kohmeissa… Sano veikkonen, eikö näy mistäpäin venettä tulevan, tahi eivätkö meitä aallot rannalle ajane? — Vain joko on meille viimeinen hetki lähestynyt… ja mei'än pitää kuolla"…
— Ei näy meille millaistakaan apua tulevan; vaan kyllähän Luoja meille aina on avun antava, ehk'emme sitä aina nää ja ymmärrä. Kyllä Hän meitä auttaa, niin ihmeellisesti eteenkipäin, kuin tähän asti, ja vast'ikään auttoi, niin ihmeellisesti!… Ehkä Hän on sallinut tämän meille suuresta armostansa katumus-ajaksi, ettemme hukkusi i'ankaikkisesti. Rukoilkaamme Häntä ja turvatkaamme Häneen… jo alkaavat heikot ruumiilliset voimat minusta lakastua; tuskin jäseni'äni jaksan liikuttaa, niin ovat jäykistyneet… Herra armaha minua… koht'siltään vaivun ja vajoon tuohon syvyteen! — Mitenkähän rupi'aavat elämään rakas Annini ja hyvät lapseni; no kyllähän Taivaallinen Isä on parempi tuki ja turva heille kuin maallinen… Herra armaha meitä!… ja anna anteeksi syntimme, joilla olemme ansainneet i'ankaikkisen kuoleman… armaha meitä Poikasi katkeran piinan ja kuoleman kautta!…
Näin rukoili Matti. Mielensä jalou'ella saatti Juhananki lapsellisella rakkau'ella turvaimaan Jumalan armoon ja äärettömään laupeuteensa. Jalosti, pelkäämättä, o'ottelivat ajallisen kuolemansa lähenemistä, toivoen senkautta pääsevänsä i'ankaikkiseen elämään. Tälläisissä kohtauksissa vasta näyttäikse ihmisen oikia jalous, nimittäin henkellinen jalous; vaan harvassa tätä tavataan, ja ei niitä monta ole, jotka tietäävät senlaisen jalou'en olevankaan.
Matin ja Juhanan tarinoi'essa, kulki hei'än kova aikansa huokeammasti, kuin se toen perään vaivutti heitä, sillä paljon, paljon henki voimistuttaa ruumista; vaan viimen jo alkovat niin heiketä, että tuskin heillä kieli kääntyi suussansa, josta mielensä raskantui, sillä puheesta tunsivat itsellensä suuren helpotuksen olevan — se rohvasi Juhanaa ja keventi Matin rintaa, samassa lohtutteli molempia surkiassa tilassansa. Kylmä niin kohmetti ja jäykistytti hei'ät, etteivät kunnolla jaksaneet pysytelleiä mahallansakaa veneen pohjalla. Pelastusta nytkään ei näkynyt mistään tulevan, ja yhä tuuli paino heitä etemmäksi merelle. Onneksi ei ollut väkevää maininkia, etteivät aallot vieneet heitä hervottomina myötänsä.
Viimein Matti ja Juhana voimattomuu'esta vaipuivat äänettömyyteen ja molemmat tulivat jo kaikkineen tunnottomiksi; vaan hei'än kuolemahetkensä ei vieläkään tullut, sillä samassa sattui Käkisalmen tienoilta lähtemään Saima täysissä purjeissansa, Päähkinälinnaan päin; lähemmä päästy'änsä, äkkäsivät Saimaan miehet kumouneen veneen ja sen päällä viruvaiset onnettomat; kohta likeneevät näitä; laskeevat pottaansa joita kuita miehiä, jotka ramakkaasti soutaavat hukkuvaisien luo, ja hellävarasesti nostaavat hei'ät jo puoli-kuolleina veneesensä; kohta pääsivät takasin Saimaansa luo, johon nostivat veen varasta pelastetut matkamiehet. Jumalan käsittämätön voima, melkein kaiketta maallisetta välikappaleetta, varjeli ja esti hei'ät mereen putoomasta. Näin ihmeellisesti varjelee Jumala kaikissa retkissä.