Näin pelastuivat mei'än merimiehet. Kotvan olivat he tunnottomina, ja kuin siitä elpyivät, niin lankesivat kovaan varitautiin, jossa tilassa olivat koko matkan Pietariin asti. Matkalla venemiehet hoitelivat heitä isällisellä helley'ellä, ehk'eivät saaneet tietä kutka he olivat, sillä molemmat lakkaamata hourivat. Ainoastaan puheensa murteesta taisivat päättää hei'än olevan Jaakkiman ranta-kylistä kotosin. Vaan heillä oli kyllä tuttavuutta siitä kuin näkivät hei'än surkian tilansa.
Pietariin tultuansa saattoivat venemiehet Matin ja Juhanan sairashuoneesen, jossa oltu'ansa muutaman päivän vasta tulivat järelliseen tuntoonsa ja toimeensa.
Kuinka kummastuivat he äkäten itsensä olevan niin ou'ossa paikassa, ja kaikki ihmiset, ja itsensäki, pu'etettuina ihan yhtäläiseen ja outoon pukuun. Viimein juohtuivat heille mieleensä kovaonniset vaiheet, jotka kohtasivat heitä matkalla — onnetoin vesimatkansa muistui mielihinsä. Suru täytti sy'ämi'änsä; haikia oli elämänsä.
Mutta kuin molemmat ymmärsivät melko hyvästi venäjän kieltä, jota sairas-huoneessa kaikki puhuivat, niin kohta tottuivat uuteen ikävään oloonsa; vaan he olivat niin heikot, ettei ollut mitä toivomistakaan kohta päässä ulos sairas-huoneesta.
Kesä meni ohitse; tulivat syksyset ilmat, jotka Pietarissa ovat hyvin vahingolliset tervey'elle, ja ne ovat tappaneetki monta kymmentä tuhatta henkeä; semminki niille ne surman tuovat, joilla ovat huonot asumahuoneet, kostiat taikka lii'an monelta hengeltä asutut; ja senlaisia asukkaita on Pietarissa hyvin paljon, erinomattain Suomalaisia, joita tuhansittain virtaa Suomesta Pietariin. Se on harva, joka jaksaa hankkia itselleen erinäistä suojaa, kallenu'en täheu, vaan täytyy monen, toisinaan kymmeni'enki asua yhessä pienosessa tuvassa. Tästä ahtau'esta syntyy siivottomuus, paha haju ja löyhkä, jotka kuolettaavat asukkai'en tervey'en ja usiasti koko elämänki, erinomattain syksy ja kevät aikana, konsa ei ulkonakaan tavata varsin terveellistä ilmaa; silloin tälläisissä tuvissa, joita Pietarissa kutsutaan Suomen kortteeriloiksi, on hyvin paljo kipeitä ja niissä on kaikellaisia tauteja, jotka niin pinttyyvät ilmaan, että ovat tarttuvaiset, josta täytyy monen kuolla. Syksyin ja keväin ovat poto-huoneet täynnä sairaita. Suomalaisetki papit käyvät ihan joka päivä kansalaisiansa ja uskolaisiansa, sekä ripittämässä, kelle hautaa lukemassa: tästä Suomalaisten jokapäiväisestä käymisestä voi arvata Suomalaistenki sairai'en paljou'en. Kuinka monta tuhatta köyhää Suomalaista on tullut Pietariin henkeänsä heittämään, joko poto-huoneessa, taikka vielä paljon pahemmassa paikassa — haisevassa, kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa, joka on kymmenen kertaa pahempi Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäväinen ihmisen tervey'elle, kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki. Moni huikentelevainen Suomalainen syntymämaallansa ajattelee, miten vaan päässä Pietariin, miten otsan hi'että leipä saaha; tämän tähen kiiruhtaa sinne, suurella tuskalla ja ikävöimisellä, monen sa'an virstan päästä. Vaan, saako hän vaivan näkemättä leipänsä rikkaassa Pietarissa? Vielä vainen! eineen e'estä työtä pittää teh'ä sielläki, samalaisesti kuin Suomessaki. Moni on tullut Pietariin eläkettänsä helpolla saamaan, vaan mitenkä hänen on käynyt? Katsot, häntä jo, vähän aikaa eletty'änsä ikävöityssä Pietarissansa, sieltä ruunun kyy'illä laitetaan, kuin muuta pahanteki'ätä takasin Suomeen, kuin etsii einettänsä ei työn teolla, vaan keräämällä, pakotettu tätä tekemään laiskuu'elta taikka, harvoin, työttömyy'eltä. Monta Suomalaista vii'ään poto-huoneesta taikka kortteerista, ruunun rattailla, tahi kuorman vetäjiltä, laskettavaksi maan poveen. Ei häntä omaisensa saata viimeistä kertaa. Kylmä on viejänki syän; ei kaihon kyynel tipaha silmästänsä, vaan hän vetää niinkuin muutaki tavallista kuormaa. Näimpä käypi veikkoset semmoisten kansa, jotka, kepi'ämielisesti jättävät syntymämaansa; ja sen he ansaitsevatki.
Jo sanoimme, että syksy tapasi mei'än sairaat vielä poto-huoneessa; he olivat jo parantumaisillaan; sairaita poto-huoneessa alkoi yhä enentyä ja enentyä, paljo tuli sinne Suomalaisia; suurin osa heistä oli kerjäläisiä, taikka kovaa työväkiä, niinkuin sahuria, ojankaivuria, kivensärkiöitä j.n.e. joita Pietarilaiset kutsuuvat romuslaväeksi. Uu'et sairaat toivat myötänsä ahtau'en ja ikään kuin voimakkaan tauin hengen koko poto-huoneesen, sillä kaikki tulivat kipiämmäksi, ja päivä päivältä enemmän ja enemmän kuoli potilaita.
Matti ja Juhana uu'estaan alkoivat huonota, he päivä päivältä näivettyivät ja heikkenivät ruumiillisesti, ainoastaan erinomaisella henkensä jalou'ella lohtuttelivat toinen toistansa, ja koska surulliset ajatukset ja vaiheensa kovin alkoivat särkeä sy'ämi'änsä, niin silloin korottelivat miettimiänsä henkellisiin aineihin, joista aina saivat uutta voimaa itsellensä. Erinomattain Matin mieli musteni monestiki, kuin juohtuivat mielehensä omaisensa, ja yhäpä ne olivatkin mielessänsä, mitenkä turvattomaan tilaan hän oli hei'ät jättänyt sillä hän tiesi, että jo kappaletta ennen uutista heiltä leipä loppui, ja nyt oli jo Lokakuu loppumaisillaan. Pitäläistensä avusta ei hän ajatellutkaan, sillä naapurinsa kaikki olivat hyvin köyhiä. Vieraimmilta ja tuntemattomilta tiesi taas omaisensa ei rohkenevan pyytää'kään.
Vaan näissäki murheisansa Matti luotti Jumalan isälliseen huolenpitoon, ja Hänen äärettömään armeli'aisuuteensa; tämä luottamus kevensi hänen kuormaansa, jota aina kannoi nöyrällä sy'ämmellä, eikä milloinkaan valittanut kovasta onnestansa. Ajan rattonansa oli sulo luontonen ja Jumalata pelkääväinen toverinsa, Juhana.
Muut Suomalaiset sairas-huoneessa sattuivat olemaan pahanilkisiä ja hyvin jumalattomia; he aina napisivat Jumalaa vasten, soimasivat häntä; valittivat kovaa onnettomuuttansa; satattelivat ihmisiä, joille huusivat hirmuista Jumalan kostoa.
Matti hiljaisella ja nöyrällä puheellansa pyysi valaista näi'en raukkojen mustunutta älyä, ja herättää heissä nukkunutta omaa tuntoa, vakasesti viehättäen heitä tutkiskelemaan ensin omia käytöksiänsä ja elämälaatuansa, ja siitte vasta uu'en, joille Jumalan kostoa lakkaamatta huusivat, kohta näkivätki, että oma huolettomuus oli syynä kaikkeen onnettomuuteen. Hän haasteli heille ihmisen turmeutumisesta köyhyy'essänsä, koska mielettömästi rupi'aa katselemaan toisten menestystä ja varallisuutta, vertaillen nii'en rinnalla omaa onnettomuuttansa ja köyhyyttä, luullen itsensäki saman menestyksen ansaitsevan, eikä osaa ajatella omaa typeryyttänsä, laiskuuttansa ja nerottomuuttansa pää-syyksi onnettomuuteensa, vaan alinomaa huutaa muita ihmisiä onnettomuutensa syyksi, ja sen ohessa valittaa pahoja aikoja.