Fernando Cortez mietti miettimistään keinoja Mexikon valtakunnan valloittamiseen, — yritys, josta sellaisissa oloissa tuskin kenkään muu maailmassa kuin tämä merkillinen mies olisi uskaltanut uneksiakkaan.
Espanjalaisia oli ainoastaan 450 miestä, keskellä Aztekien väkirikasta kaupunkia, jonka asujamet ainakin suurimmaksi osaksi olivat tämän hallitsijasuvun omia heimolaisia ja ennen Espanjalaisten tuloa mahtavuutensa kukkuloilla. Montezuman sotajoukot olivat hyvin järjestetyt, peljätyt ylt'ympäri koko Anahuakin maata, jonka eri heimokuntia he tähän asti olivat menestyksellä pitäneet ikeensä alla. Kukistamattomina pitivät vielä urhokkaasti puoltansa Aztekejä vastaan ainoastaan Tlaskalaiset. Näiden 6,000 miehinen sotavoima nyt oli Cortezilla liittolaisina, joihin tulee lisäksi tuhatmäärä Zampoalalaisia. Tätä voimaa vastaan seisoi Aztekien satatuhansinen sotajoukko.
Ymmärtääksemme johonkin määrin valloituksen mahdollisuutta, täytyy meidän vielä hetkeksi johtaa muistiimme Mexikon muinaisuus, mikäli se aikakirjoista selvenee. Maan korkean kukoistuksen olivat oikeastaan — niin kehutaan — aikoinansa perustaneet Toltekit, rikaslahjainen nahua-heimo, joka täällä enemmän kuin puoli vuosituhatta harjoitti rauhallisia elinkeinoja, kehitti taidetta ja laski perustuksen vakiomuodolle, joka kokonaan oli rakennettu rauhallisen työn pohjalle. Sotajumalan verinen uhripalvelus oli Toltekeissä vähitellen väistynyt pois lempeämpien uskonnollisten menojen tieltä, ja leppeämielinen Tezkatlipoka, "maailman sielu," oli lähinnä ylimmäistä "tuntematonta jumalaa" suurimman kunnioituksen esineenä. Toltekit tekivät tähtitieteellisiä havaintoja ja jakoivat näiden perustuksella vuoden 18 kuukauteen, joissa kussakin oli 20 päivää, 5 karkauspäivällä. Kaikellaisessa teollisuudessa ja rakennustaidossa olivat he mestareita, oivallisia teitä pitkin harjoitettiin vilkasta kauppaliikettä, ja ikivanhan Tula kaupungin torilla pidettiin suuria markkinoita. Mutta Toltekit olivat kesken varallisuuttaan ja hienostumistaan laimin-lyöneet sota-laitoksensa ja vaipuneet velttouteen. Kun sentähden vuoriheimot pohjosessa — ensiksi Chichimekit, sitten vuorostaan Akolhuakit ja Tepenekit — syöksivät heidän alueelleen, kukistuivat Toltekit helposti, ja vanha väestö joutui osittaiseen maa-orjuuteen. Viimein tuli nyt, kuten edellisessä olemme maininneet, Aztekien sotaisa heimo ja perusti kaikkein näiden valtojen raunioille mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, jääden, kuten Hyksos'it Egyptissä, hallitsevaksi luokaksi, käyttäen kukistettuja heimoja enimmiten raskaampaan työhön, mutta silminnähtävästi myöskin ainakin osaksi sulautuen heidän kanssaan yhdeksi kansaksi, joka piti perintönään Toltekien sivistyksen. Sotajumalan, julman Huitzilopochtlin, palvelus pääsi taas Aztekien kanssa täydelliseen arvoonsa, ja Huitzilopochtli jäi tämän hallitsijasuvun varsinaiseksi kansallisjumalaksi, joka vaati vuotuista veriveroa. Ja tämän veron kiskominen yhä uusilta alusheimoilta se oli, joka etupäässä ylläpiti näiden hiljaista vihaa Aztekeja vastaan. Aztekien valtaa piti ko'ossa pelko. Rasitetut heimot ja kansat ikävöivät pelastajaa, ja arvatenkin oli se juuri tämä odotetun Messiaksen ikävöiminen, joka oli puhjennut ilmi tuossa vanhassa tarinassa lempeästä Quetzalkoatlista, joka hämärässä muinaisuudessa oli ollut Anahuakin hyväntekijä ja kerran oli palaava takaisin idästä päin, pelastaakseen onnettomia kansoja ja kaataakseen Huitzilopochtlin veriset alttarit — sanalla sanoen, rakentaakseen uudelleen Toltekien onnellisen valtakunnan.
Missä määrässä aikojen kuluessa kukistuneet heimokunnat olivat sulaneet yhteen kukistajien kanssa, lienee kuitenkin vaikea päättää. Ken oli Tolteki? Ken Chichimeki? Ken Aholhuaki? Ken puhdasverinen Azteki? Sillä tietysti näissäkin oli ja syystä tai toisesta ilmestyi tyytymättömiä luopioita, niinkuin seuraavista tapahtumista saamme nähdä; jota vastoin moni Tolteki taas, kuten luokkien temmellyksessä aina tapahtuu, saattoi joutua hartaaksi Aztekiksi. Mutta ylpeä ylimysluokka nyt ylipäänsä kuitenkin oli azteki-sukuinen. Alhaisimpien luokkien (maaorjain ja varsinaisten orjien), sorrettujen sukujen ja heimojen salainen viha oli lopulta Cortezille yhtä hyvä liittolainen kuin Tlaskalan vapaavaltion jäsenten julkinen puolustus, tämän kummallisen kansan, joka oli osannut pitää puoltansa Montezuman kukistusyrityksiä vastaan, vieläpä mahtavasti puolustanut itsenäisyyttään silloinkin, kun se luuli sitä uhkaavan hyökkäys Montezuman vihollisten, Espanjalaisten, puolelta. Tlaskalaisissa näkyy vallinneen ikivanha kunnollisuus, ehkäpä Toltekien onnellisista ajoista asti.
Mutta kaikki nämä Cortezille edulliset asianhaarat yhteensä tekevät meille, jotka puolueettomasti ja tyvenellä mielellä hänen yltiöpäistä yritystänsä puusta katsoen punnitsemme, tämän onnistumisen mahdollisuuden enemmän ymmärrettäväksi; vaikka tosin sittenkin Mexikon valloitus on pidettävä sankarityönä, jonka vertaista historia tuskin tuntee. Montezuman käytettävänä oli, ell'eivät espanjalaiset lähteet pane liian paljon omiansa, 200,000 harjoitettua sotilasta.
Tlaskalaiset nyt vakavasti kokivat teroittaa Espanjalaisten mieleen että Montezuma oli päästänyt heidät pääkaupunkiinsa ainoastaan voidakseen sitä varmemmin valmistaa heidän perikatoansa ja että hän, huolimatta kaikesta ystävällisyydestään, aprikoitsi yksistään tuhoa ja turmelusta vieraillensa — aivan kuni Cortez, voisimme lisätä, mietiskeli Mexikon valtakunnan kukistamista. Aztekiläiset ylimykset, papisto ja kansakin kuuluivat päivä päivältä yhä enemmän vihaavan rohkeita muukalaisia, kuokkavieraita, varsinkin koska Tlaskalaiset, Aztekien veriviholliset, olivat heidän liitossaan. Näille Tlaskalan miesten väitteille näkyivätkin antavan tukea muutamat kuulumiset Villa rica de la Vera Cruz'ista. Täältä, näet, mainittiin että mexikolainen kenraali Qualpopoka oli murhauttanut kaksi Espanjalaista ja että hänen sotajoukkonsa Montezuman käskystä olivat tehneet hyökkäys-yrityksen Espanjalaisen siirtokunnan alueelle, josta heidät oli ajanut takaisin Escalanti, jonka Cortez, kuten muistanemme, oli jättänyt komentajaksi linnoitukseen; mutta Escalanti itse ja vielä seitsemän Espanjalaista oli maksanut voiton hengellänsä.
Tämä kamala sanoma yhdessä Tlaskalaisten tekemien paljastusten kanssa antoi Espanjalaisille paljon ajattelemista, ja Cortezin ritarit olivat kahden vaiheilla siitä, kumpiko nyt oli tekeminen: jätettäisiinkö pääkaupunki sikseen ja lähdettäisiin Villa rican avuksi, jolloin sopisi joko salaisesti tai jonkun verukkeen varjossa pujahtaa tiehensä? vai vastattaisiinko Montezuman ystävällisyyteen samalla mitalla ja oltaisiin olevinaan aivan tietämättä Villa rican tapahtumista, kunnes tarjoutuisi sopiva tilaisuus kunnialliseen peräytymiseen?
Mutta Cortez itse ei ajatellut peräytymistä ensinkään. Hän päätti päin vastoin ikääskuin yhdellä iskulla päästä Mexikon herraksi. Hän päätti, kun päättikin, — ryöstää keisari Montezuman omaan haltuunsa. Rohkeimmatkin uskalikot hänen upseereissaan hämmästyivät ja peljästyivät tämmöistä tekoa; mutta Cortezin kaunopuheliaisuus sai heidät pian mieltymään tuumaan, sotaneuvottelu pidettiin, ja jo seuraavana päivänä käytiin toimeen. Koko yön vasten sitä päivää kuultiin Cortezin kuitenkin pitkillä askelilla kävelevän edes takaisin huoneessaan. Hän aprikoitsi. Mutta aamulla ei enää huomattu mitään levottomuutta hänen kasvoissaan. Tavallisella päättäväisyydellään astui hän upseeriensa joukkoon ja antoi käskynsä.
Alvarado, Sandoval, Velasquez de Leon, Alonso de Avila ja Francisco de Lugo, viisi miestä, joiden urostöistä valloituksen aikakirjat kertovat, oli määrätty sotapäällikön persoonalliseksi seurueeksi. Heihin yhtyivät muutamat tavalliset sotamiehet, kaikki asianomaisissa asuissaan. Toinen osa Espanjalaisia käskettiin pienemmissä joukoissa seuraamaan ja pitämään vahtia pitkin niitä katuja, jotka olivat Espanjalaisten kortterin ja keisarillisen palatsin välillä. Tlaskalaiset ja loput Espanjalaisia asetettiin aseisin ja asentoon pääkortterissa. Tämän perästä meni Cortez ritarineen, joiden keskessä oli ihana Marina, keisarin palatsiin, jossa heitä tavallisella ystävyydellä ja kohteliaisuudella tervehti Montezuma, joka tässä tilaisuudessa kuuluu tarjonneen Cortezille yhden tyttäristään puolisoksi. Mutta Cortez antoi Marinan kautta rukkaset ja palkitsi Montezuman vilpittömän luottamuksen — vilpillä ja ryöstöllä.
Cortez ensiksikin piti — Marinan kautta, joka tulkitsijatointaan tässä pelvolla ja vavistuksella toimitti — Montezumalle ankaran aamusaarnan Villa rica'ssa tapahtuneen hyökkäyksen johdosta. Montezuma kuitenkin pudisti päältänsä kaiken osallisuuden siinä, jonka tähden Cortez vaati että hän kovasti rankaisisi kenraalinsa, johon keisari suostuikin.