Aztekien uusi keisari, Montezuman vävy Quatemozin oli viidenkolmatta vuotinen nuori mies, urhokas, rohkea, valmiina vastustamaan valtakuntansa vihollisia ja kannattamaan sukunsa kunniaa. Saatuaan tietää että Cortezilla oli aikomus palata takaisin pääkaupunkiin, lähetti hän täältä pois melkein kaikki naiset ja lapset, ja lähikaupungeista ja -kylistä kutsuttiin asekuntoiset miehet Tenochtitlanin kaupunkia puolustamaan, patosillat poistettiin ja aukoille tehtiin lujat vallitukset. Suuri joukko veneitä hankittiin, joiden oli määränä ahdistaa vihollisia, jos nämä, kuten arvattiin, yrittäisivät rynnätä vallituksia vastaan. Paitsi näitä varustuksia pääkaupungin puolustukseksi järjestettiin myöskin liikkuva armeija, jonka oli määrä vastustaa Espanjalaisia missä ikinä nämä hyökkäisivät.
Tämän liikkuvan armeijan kanssa törmäsi Cortez yhteen, hyökätessään Takubaa vastaan, joka, kuten muistanemme, oli mannermaalla, josta Takuba-pato alkoi. Pian saatiin kokea että tätä joukkoa elähytti erinomattain sotainen henki. Se taisteli sankariuudella, joka toi sen keisarille kunniaa, ja espanjalainen päällikkö tuli tekemään jokseenkin epämiellyttäviä vertauksia menneiden ja nykyisten hetkien välillä. Takuban luona täytyi, näet, Espanjalaisten peräytyä; ja yritys tätä kaupunkia vastaan, joka oli ikääskuin padon ja pääkaupungin avaimena, jätettiin toistaiseksi sikseen.
Tämä tappio oli tosin Espanjalaisille varsin onneton, mutta sitä seurasi kohta perästäpäin heille onnellinen tapaus. Espanjan hallitus Hispaniolassa lähetti, näet, Cortezille avuksi 200 miestä jalkaväkeä ja 80 ratsumiestä.
Nämä lisävoimat saatuansa jatkoi Cortez ympäröivien kylien valloittamista; mutta jokainen kylä maksoi hänelle kovat kahakat. Tenochtitlanin miehet puolustivat itseään jalopeuran uljuudella, ja jokainen jalansija maasta vaati tuimaa taistelua. Muutamassa tämmöisessä tappelussa, joita joka päivä oli useampia, joutui taasen Cortez persoonalliseen vaaraan, joka vasta viimeisellä hetkellä voitettiin. Tavallisella uhkarohkeudellaan oli hän syössyt muutaman vihollis-parven keskeen ja hevosensa kaatuessa hänen kanssaan joutunut väkivoiman valtaan. Hän ei enää päässyt pystyyn, ja viholliset kantoivat häntä riemusaatossa pois, uhrattavaksi niille jumalille, joita hän oli soimannut, — kohtalo, joka tuli kaikkein Espanjalaisten omaksi, jotka joutuivat elävinä Mexikolaisten käsiin. Sillä tavoin näkyivät nyt Cortezinkin päivät päättyvän. Mutta tässä vaarallisessa hetkessä tulee muuan mies urhoollisista Tlaskalaisista hänen pelastajakseen. "Kuin metsänsä villi tiikerikissa" karkaa tämä sotapäällikön ahdistajien kimppuun. Cortez pääsee irti, ravistelee viholliset niskoiltansa ja kirkaisee sotahuutonsa, jolloin pian nelistää paikalle ratsuparvi, joka peitset tanassa halkaisee vihollisjoukon ja vapauttaa päällikkönsä.
Tuskin oli Cortez päässyt tästä pulmasta, ennenkun häntä uhkasi toinen, vaikka vallan toista laatua. Muutamain retkikunnassa palvelevien Narvaezin sotamiesten kesken oli, näet, syntynyt ilkeä salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata Cortez ja hänen uskollisimmat ritarinsa, Sandoval, Alvarado, Olid ja muutamat muut. Narvaezin miehet olivat tähän saakka varsin vähän saaneet nauttia niitä makean-leivän päiviä, joita he olivat uneksineet, ja sentähden ainoastaan vastenmielisesti seuranneet Cortezia uudelle retkelle pääkaupunkiin. Aiottu piiritys suututti heitä kovasti, se kun muka vain oli tyhmänrohkean uskalikon mielettömiä hullutuksia. Salaliittolaisten hommaa johti muuan Antonio de Villafagna, tavallinen sotamies Velasquezin puolueesta. Hänen kortterissaan pitivät tyytymättömät kokouksiaan. Niin päätettiin siis murhata mainitut herrat, koroittaa päälliköksi muuan Francisco Verdugo ja antaa Villafagnalle suuri-arvoinen virka, jolloin tietysti sitten tehtäisiin tyhmästä retkestä loppu ja jäätäisiin asumaan johonkin kunnolliseen siirtopaikkaan. Liittolaisten aikomus oli karata sotapäällikön päälle hänen istuessaan etevimpäin upseeriensa kanssa ruokapöydässä, jolloin hänelle ensiksi ojennettaisiin kääry Vera Cruz'ista muka tulleita kirjeitä. Liittolaiset haluaisivat saada kuullakseen uutisia isänmaasta, hyökkäisivät Cortezin avatessa kirjekääryä hänen kimppuunsa ja pistäisivät hänet ynnä mainittujen ritarien kanssa kuoliaaksi. Kapinoitsijat olivat vehkeestään tehneet kirjallisen sopimuksen, jonka kautta Villafagna tunnustettiin sen esimieheksi ja toiset nimikirjoituksellaan suostuivat häntä tottelemaan. Mutta koko puuha meni myttyyn. Muuan liittolainen sai omantunnon vaivoja ja kävi illalla ennen hankkeen toimeenpanemiseksi määrättyä päivää ilmoittamassa Cortezille koko juonen. Cortez riensi suoraa päätä muutamain upseerien kanssa Villafagnan kortteriin, jossa tämä heti pantiin kahleisin. Sopimuskirja saatiin ilmi, ja surulla ja katkeruudella luki Cortez liittolaisten nimiluetteloa. Siinä oli hänen hämmästyksekseen miehiä, joihin hän tähän saakka oli ehdottomasti luottanut.
Villafagna tunnusti rikoksensa, ja vielä samana yönä hirtettiin hän Cortezin käskystä oman ikkunansa ulkopuolella. Kaikki muut salaliittolaiset säästettiin, sillä väkeä ei ollut liiaksi, ja Cortez osasi, kun niin tarvittiin, käyttää lempeyttä. Eräässä kirjeessään keisari Kaarle V:lle valittaa hän kuitenkin myöhemmin muutamain miestensä epäluotettavuutta.
Villafagna ansaitsi rangaistuksensa, eikä hän voi meissä sääliä herättää. Mutta toisin silmin täytyy meidän katsoa erästä miestä, jonka elämänlanka melkein samaan aikaan katkaistiin. Muistamme kunnollisten Tlaskalaisten kelpo sotapäällikköä, urhokasta Xikotenkatlea. Muistanemme miten tämä isänmaatansa rakastava mies ensiksi oli, ponnistaen viimeisetkin voimansa, kokenut puolustaa vapaavaltiota Espanjalaisia vastaan, miten hän, kun hänen maamiestensä kaikki toiveet olivat rauenneet, vieläkin tarjoutui sotimaan, miten hän sitten pyysi saada jäädä panttivangiksi Cortezin leiriin, takaukseksi Espanjalaisten turvallisuudesta Tlaskalassa, miten hän vihdoin, lainkuuliaisena kansalaisena, noudatti vapaavaltion neuvoskunnan käskyä ja pysyi Tlaskalan sotajoukon johtajana, kun tämä, nyt Cortezin joukkoon liittyneenä, lähti käsi kädessä sen kanssa sotaretkelle Mexikoon. Aztekit tosin olivat Tlaskalan verivihollisia, mutta merkillistä ei ensinkään ole, jos Xikotenkatlen jalo ylpeys ja hänen kansansa syrjäytetty sija tässä valloitussodassa olisi synnyttänyt hänen päähänsä itsenäisyyden tuumia. Xikotenkatlella oli varmaankin yhtä suuri syy vihata Espanjalaisia kuin Aztekeja. Tuhansittain hänen kansalaisiaan uhrattiin tässä sodassa ainoastaan Espanjalaisten kullanhimon tyydyttämiseksi. Hänellä, Xikotenkatlella, oli kyllä sodan-syytä Mexikolaisia vastaan, jotka uhkasivat hänen kansansa itsenäisyyttä, mutta mitä syytä siihen sotaan oli oikeastaan Cortezilla? Ja kenpä takaisi ett'ei, kun Mexiko olisi valloitettu, pian sen jälkeen tulisi Tlaskalan vuoro? Xikotenkatl oli varmaankin huomannut ett'ei Espanjalaisten lupauksiin ollut paljon luottamista. Jos kenkään, niin osasivat he käyttää petosta ja kavaluutta. Pitikö nyt Tlaskalan vapautta rakastavan kansan olla ikuisena välikappaleena Espanjalaisten käsissä inhoittavan kullanhimon tyydyttämiseksi ja sitten, kun ei sitä enää tarvittaisi, itse ehkä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin Aztekien kansakunta, joka Espanjalaisiin nähden oli ihan syytön?
Eipä ensinkään kummeksittavaa, jos tämmöiset ajatukset olisivat liikkuneet Tlaskalan kunnollisen sotapäällikön päässä. Mutta oli miten oli, Cortez oli viisas herra ja katsoi tätä kelpo miestä epäluulolla. Xikotenkatl oli ehkä vaarallinen kilpailija. Häntä syytettiin petollisuudesta, koska hän — kuten väitettiin — yritti kehoittamaan Tlaskalaisia sotilaitaan luopumaan Espanjalaisista, tuosta merentakaisesta seikkailijajoukosta, joka ei muuta etsinyt kuin kultaa. Cortez siis ilmoitti Tlaskalan korkealle neuvostolle että Xikotenkatl oli kavaltaja ja pyysi — viisaasti kyllä tarpeellista muodollisuutta noudattaen — saadaksensa häntä sopivalla tavalla rangaista. Lupa lieneekin tullut, ja osasto Espanjalaisia lähetettiin Xikotenkatlen kortteriin häntä vangitsemaan. Mutta urhokas Tlaskalainen, joka pian huomasi että häntä tultiin hirttämään, teki vastarintaa ja taisteli kunnes kaatui, — kaatui todellisena sankarina miekka kädessään, jalon veren vuotaessa pontevasta povesta. Muutamain lähteiden mukaan hirtettiin sitten Cortezin käskystä hänen kuollut ruumiinsa Tezkukon torilla.
Se oli surma Tlaskalan suuren poi'an.
Mutta Fernando Cortez lähestyi päämääräänsä. Huhtikuun 28 p:nä 1521 oli sotaprikit saatu valmiiksi, ja pyhä herra Olmedo ne vihki pyhään tarkoitukseen, antaen niille kasteessa nimet. Nuo kolmetoista kömpelöä, mutta lujaa alusta saivat sitten kukin kanoonansa ja miehistönsä, 25 Espanjalaista ja 12 indiaania kukin.