Aztekien uusi keisari, joka kyllä ymmärsi kuinka turmiolliseksi tuo laivasto kävisi, oli sill'aikaa puolestaan myöskin ryhtynyt varokeinoihin. Quatemozin oli, näet, ko'onnut suuren joukon veneitä, ja tuskin pullistivat sotaprikit purjeensa järvellä, ennenkun tämä peittyi äärettömästä joukosta indiaanien pieniä pursia, jotka rupesivat ahdistamaan Cortezin laivastoa äkäisesti kuin ampiaiset kaikilta tahoilta. Mutta Quatemozinin toiveet raukesivat ennen pitkää tyhjiin. Hänen kanoottejansa seilattiin ja ammuttiin joukottain upoksiin.
Espanjalaiset olivat Tezkuko-järven haltioina.
Tämän tärkeän voiton saatuansa alkoi Cortez sulkea pääkaupungin pois yhteydestä muun maailman kanssa. Hän miehitti ne kolme patoa, jotka veivät manterelle, sotajoukollaan, joka tätä tarkoitusta varten jaettiin kolmeen osastoon. Ensimäisessä, joka miehitti Takuba-padon, oli 30 ratsumiestä, 68 miestä espanjalaista jalkaväkeä ja 25,000 Tlaskalaista, joita komensi mainio keikari Alvarado. Toisia osastoja, jotka olivat voimiltaan melkein samanväkiset kuin tämä, johtivat Sandoval ja Olid. Itse piti Cortez ylikomentoa laivastossa, jonka tuli auttaa eri maaosastoja kulkemalla pitkin patojen reunavettä ja ampumalla vihollisparveen, samalla kun sanotut osastot etenivät itse patoja pitkin.
Nuo kolme osastoa asettuivat nyt paikoilleen, ja hyökkäys alkoi. Espanjalaiset ampuivat ensiksi kanoonillaan Mexikolaisten patovallitukset maahan, ja Tenochtitlanin miehet vetäytyivät takaisin kaupunkiin, johon Espanjalaisetkin heti ensimäisissä hyökkäyksissään tunkeusivat. Mutta jaettuna kun olivat usealle taholle, oli näiden mahdotonta säilyttää asemaansa, ja illalla vetäytyivät hekin jälleen entisille paikoilleen. Mexikolaiset siis taas tulivat esille ja panivat vallituksensa uudestaan kuntoon, purkaen niinikään jälleen auki pato-aukot, jotka Espanjalaiset olivat täyttäneet umpeen. Yhä uusitut yritykset valloittajien puolelta onnistui yhtä huonosti. He eivät saaneet jalansijaa tuossa suuressa kaupungissa, jota sotaisa armeija miehitti. Kokonaisen kuukauden ajan kestävän piirityksen perästä olivat Espanjalaiset tosin tappaneet tuhansittain indiaaneja, mutta pääsemättä päämaaliaan lähemmäksi; ja heidän intonsa näkyi jo laimenevan.
Tästä pinteestä päästäksensä koki Cortez saada Quatemozinin hyvällä taipumaan. Mutta Quatemozin keisari ei ollutkaan mikään Montezuma, ja harmilla — oikeutetulla harmilla, täytyy meidän lisätä — hylkäsi hän kaikki Espanjalaisten esitykset rupeemaan heidän kuninkaansa läänitysmieheksi, kuten taika-uskoinen Montezuma heikkoudessaan oli tehnyt. Quatemozin kyllä ymmärsi mitä tuommoinen vasallitila näkyi merkitsevän. — Mitä teillä on Tenochtitlanissa tekemistä, te hävyttömät valkoiset kuokkavieraat?
Tämän vastauksen kuultuansa, päätti Cortez, kun ei enää muu ollut neuvona ja pyhä tarkoitus sittenkin millä hinnalla hyvänsä oli saavutettava, tehdä päärynnäkön kaupunkia vastaan, ja sotapäällikkö lähti itse Olidin osastoon viedäkseen tätä taisteluun. Sandoval ja Alvarado saivat käskyn ryhtyä rynnäkköön samall'aikaa.
Ja nyt alkaa viimeinen ponnistus molemmin puolin, kauhea ja katkera teurastus, jonka kestäessä meidän täytyy ihmetellä yhtä hyvin Quatemozinin ja hänen kansansa urhoollisuutta ja "uskollisuutta kuolemaan asti" kuin erityisiä urostöitä Espanjalaisten puolelta, muistaessamme kuitenkin että Quatemozin kansansa kanssa — miltä kannalta hyvänsä asiaa katselemmekin — taisteli paremman asian puolesta kuin Cortez ja hänen kullanhimoinen joukkionsa.
Hyökkäys alkoi Espanjalaisten kaikkien osastojen puolelta suurella voimalla, ja sitä säesti pontevat paukaukset sotaprikeistä, jotka molemmin puolin patoja tunkeusivat kohti kaupunkia. Cortez ja Olid murtausi sitten, pyssymiehet etupäässä, sisään yhdelle kadulle, jossa kauhea kamppaus seurasi, kun Mexikolaiset talojen laakeilta katoilta lennättivät tuiman tuiskun heitto-aseita vihollistensa niskoille ja joka haaralta syöksivät esiin päättymättömissä parvissa. Samall'aikaa samosi toinen joukkio Olidin osastosta eteenpäin toista, rinnakkain vievää katua, Julian Alderete nimisen alipäällikön johdolla. Näiden molempain joukkojen tuli, sikäli kun etenivät, täyttää umpeen pato-aukot, joita katuja leikkelevät kanavat muodostivat, — jotta hätätilassa tarpeellinen paluumatka pysyisi turvattuna. Mutta Alderete unohti kamppauksen kuumassa tämän varokeinon. Vasta kun molemmat joukot olivat tunkeuneet kauvas kaupungin sisään, sai Cortez tiedon tästä huolimattomuudesta, mutta liian myöhään voidakseen sitä parantaa. Muutaman sotajoukon kanssa nelisti hän takaisin, antaakseen niiden tlaskalaisten apujoukkojen, jotka häntä seurasivat, täyttää kanavat umpeen; mutta Mexikolaiset olivat jo miehittäneet asianomaiset aukot, ja paluuretki oli katkaistuna. Ei ollut muu neuvona kuin tunkeminen eteenpäin aljettua tietä syvemmälle kaupungin sisään, jossa ehkä päästäisiin yhtymään Sandovalin ja Alvaradon osastoihin. Mutta sanoma siitä, että paluumatka oli katkaistuna, herätti hämmästystä ja kauhua sotamiehissä, samalla kun se leimahutti Mexikolaisten rohkeuden hurjaksi raivoksi, jota vieläkin yllytti sotarummun julma jyrinä, joka kutsui kansaa taisteluun jumalien puolesta, ja Quatemozinin torven kamala kaiku, jota saatiin kuulla ainoastaan kovimmassa hädässä. Kuni mielettöminä ryntäsivät Tenochtitlanin miehet vihollistansa vastaan, pelkäämättä sen tuliputkia tai ratsuja, ja tämä hirveä hyökkäys sai, kun saikin, Espanjalaiset peräytymään. Ja nyt uudistuivat melkein "surullisen yön" surkeat näytelmät. Järjestys ja puolustus lakkasi, sotapäällikön käskyt kaikuivat, mutta kuuroille korville, ja paluuretki katuja pitkin kävi hurjaksi pakojuoksuksi, jossa 60 Espanjalaista ja yli 1,000 Tlaskalaista heitti henkensä. Suurin osa näitä hukkui tai tapettiin yrittäessään yli kanavain, jotka vähitellen, niinkuin Surun yönä, täyttyivät ruumiilla ja sotakaluilla, joista muodostui hirvittävä silta. Sitä myöten samosivat perästäpäin kiitävät parvet poikki, ja se sai sittemmin Espanjalaisten kesken nimekseen "Surun silta". Cortez itse kulki viimeisenä leveimmän kanava-aukon poikki, jossa temmellys ja kuolema raivosi kauheimmillaan. Hän koki pysäyttää vihollista, antaakseen väelleen aikaa pääsemään paikasta yli, mutta joutui itse hurjassa käsikahakassa temmatuksi hevosen-selästä. Koko pääkaupungin väestö tunsi hänet, ja siinä lennätetään häntä vastaan kaikki nuolet ja heitto-aseet, jotka kuitenkin kimmahtavat takaisin hänen teräksisestä kypärästään ja rautapaidastaan. Mutta Mexikolaisten pitää millä hinnalla hyvänsä saada tämä kallisarvoinen saalis haltuunsa, ja kuusi aztekilaista päällikköä syöksee kuni kiila Cortezia ympäröivään pieneen parveen. He pääsevät vihatun vihollispäällikön kimppuun, tempaisevat hänet maahan, ja Cortezin kuolema näyttää taatulta asialta. Indiaanit kajahuttavat kirkuvan riemuhuudon ja laahaavat kaatunutta sankaria muassaan. Mutta silloin syöksee espanjalainen ratsumies Cristobal de Olea noiden kuuden Mexikolaisen päälle, hakkaa käsivarren poikki yhdeltä ja pistää miekkansa toisen lävitse. Toinen espanjalainen, nimeltään Lerma, ja muuan tlaskalainen päällikkö rientää avuksi. Cortez pääsee jälleen jaloilleen ja pystyy uudestaan taisteluun. Cristobal de Olea kaatuu, ja vihollinen syöksee lisätyin voimin noiden kahden miehen kimppuun. Mutta kesken temmellystä saapi muuan espanjalainen aatelismies, Francisco Gusman, joka palvelee page'na Cortezin luona, saatetuksi hänelle hevosen, jonka selkään Cortez keikahtaa. Urhoollinen palvelija joutuu uskollisuutensa uhriksi: viholliset laahaavat hänet pois uhrattavaksi Huitzilopochtlille. Mutta Espanjalaisten sotapäällikkö on pelastettu, vaikka haavoittuneena. Hän kokoo kuni tuulessa ympärilleen joukon ratsumiehiä ja pyssysoturia, joilla hän pysäyttää vihollisen, saattaa pakeneville hieman aikaa ja toimittaa nämä jommoisessakin järjestyksessä ulos kaupungista.
Se oli Cortezille kelpo tappio. Ja samaan aikaan tulevat sekä Alvarado että Sandoval — hirmuisessa hyökkäyksessä Mexikolaisten puolelta — pakoitetuiksi peräytymään, jättäen jälkeensä kuolleita ja haavoitettuja pitkin katuja. Niinikään menetettiin kaksi tykkiä ja seitsemän hevosta.
Surullista yötä lähinnä oli tämä tuntuvin tappio, minkä Espanjalaiset vielä olivat saaneet, ja yleinen alakuloisuus vallitsi siinä voitetussa sotajoukossa, joka illalla kokoontui kaupungin ulkopuolelle. Mutta vielä tapahtui jotakin, joka heille osoitti että Aztekien sotajumala piti päätänsä pystyssä. Jos — kuten jo olemme nähneet ja pian saamme uudestaan nähdä — se varsin hyvin soveltui Cortezin uskontoon, että hän poltatti vihollisiaan elävältä, niin pitivät toiselta puolen Aztetitkin kiinni tavoistaan. 62 Espanjalaista ja joukko Tlaskalaisia olivat joutuneet elävinä Mexikolaisten käsiin. Huitzilopochtlin hirveässä voittojuhlassa heittivät nyt nämä onnettomat vangit henkensä siten, että heidän elävästä ruumiistaan leikattiin sydän rinnasta, ja uhrien hätähuudot kuuluivat Espanjalaisten etuvahteihin asti.