Mikä kuolemantapa muuten on uhrille parempi tai pahempi ja osoittaa enemmän raakuutta tai enemmän sivistystä tappajassa — sydämen leikkaus ulos uhrin ruumiista vaiko polttaminen hiljaisella tulella —, päättäkööt asiantuntijat ja — asianomaiset jumalat. Se vain pysyy varmana, että hartaushetkiä ovat nämä tämmöiset näytelmät niin hyvin yhdessä kuin toisessakin uskonnossa; ja tuore höyry Aztekien uhrien ulos-leikatuista sydämistä lienee yhtä otollinen taivaalle kuin savu inkvisitionin kaikista polttorovioista, joilla tuhansittain kerettiläisiä näistä samoista ajoista alkaen poltetaan oikea-uskoisen Kristikunnan kunniaksi.
Tuntuvan tappion perästä oli Espanjalaisten pakko levähtää muutamia päiviä. Haavoitettuja hoidettiin ja uusia voimia ko'ottiin; pari pienempää hyökkäystä Mexikolaisten puolelta torjuttiin. Mutta Tenochtitlanissa vietettiin nämä päivät tanssilla ja laululla, sillä papit olivat ennustaneet että merentakaiset kuokkavieraat kahdeksan päivän kuluttua olisivat hukassa, koska muka sotajumala nyt oli lepytetty sen uhriveren paljouden kautta, joka oli vuotanut hänen alttarillaan.
Tämä ennustus, joka täytti pääkaupungin harrasuskoiset asukkaat sanomattomalla ilolla, tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin Espanjalaisten leirissä ja vaikutti siellä huonosti salattua hämmästystä indiaanilaisen apuväen suuressa joukossa. Vähitellen hiipi heitä tuhat toisensa perästä leiristä pois, ja parin päivän kuluttua oli tallella ainoastaan pieni joukkokunta Tlaskalaisia, jotka oleskelivat sotapäällikön osastossa.
Tämä onnettomuus oli toistaiseksi Espanjalaisille kovempi kuin itse tappio "Surun sillan" luona. Kaikki näytti nyt olevan hukassa, sillä mitä olisi jälelle-jäänyt pieni parvikunta Espanjalaisia toki voinut rikastoiveisilla sotilailla täytettyä Tenochtitlanin kaupunkia vastaan. Heillä oli kylliksi tekemistä asemainsa puolustamisessa. Mutta sen he tekivätkin, haavoistaan huolimatta, ihmeteltävällä sankariuudella.
Täll'aikaa kului Aztekien pappien määräämä aika umpeen, heidän ennustuksensa käymättä toteen; ja huhu tästä asianhaarasta levisi salaman nopeudella, mutta aivan vastakkaisella vaikutuksella kuin äskeinen ennustus itse. Tlaskalaiset ja muut päälliköt, jotka uskollisesti olivat pysyneet Cortezin luona, lähettivät heti sanan ennustuksen raukenemisesta kotiinpäin palaaville heimolaisilleen, jotka — kovin äkeissään siitä, että Mexikolaisten oli onnistunut heitä pettää, ja häpeissään herkkä-uskoisuudestaan — noudattivat päällikköjensä kutsuntaa ja palasivat takaisin armeijaan. Muitakin lähiheimoja, jotka ainoastaan vastenmielisesti olivat kantaneet Aztekien rasittavaa iestä, yhtyi tämän perästä Espanjalaisiin; ja tuo papillinen profetia, joka näytti tuottavan tuhoa ja perikatoa Cortezille, vaikutti lopulta päin vastoin hänen voimansa vahvistumiseksi aivan odottamattomassa määrässä. Muutaman päivän perästä oli lähes 150,000 indiaanilaista soturia kokoontunut Cortezin ympärille ja pääkaupunki Tenochtitlan pahemmassa piirityksessä kuin koskaan ennen. Tezkuko-järven vesi on suolaista, ja kaupunki sai juomatarpeensa vesijohtojen kautta ympäristön järvistä, jotka olivat hyvän matkan päässä kaupungista. Nämä vesijohdot oli suljettu jo piirityksen ensi aikana, ja päivä päivältä yltyi nyt ravinto-aineiden puute hätääntyneessä kaupungissa. Saatuaan katkeran opetuksen edellisestä katukahakasta, tahtoi Cortez tästä lähin kukistaa Mexikolaiset askel askeleelta. Tätä tarkoitusta varten hävitettäisiin — sikäli kun Espanjalaiset etenivät — pääkaupungin talot toinen toisensa perästä, niiden rakennusaineilla täytettäisiin kanavat, — niin että "vesi muuttui kuivaksi maaksi", kuten Cortez itse lausuu — ja tasainen, vapaa tie saataisiin aikaan tykistöä ja hevosväkeä varten. Tämmöinen yritys ei ollutkaan niin vaikea tehtävä, koska Cortezilla nyt oli kylliksi työväkeä. Siitä tietysti seurasi ihanan kaupungin hävitys, mutta äläppä tämä! Espanjalaisten pyhä tarkoitus oli millä hinnalla hyvänsä saavutettava. Mutta jokainen talo Tenochtitlanissa oli tavallaan linnoitus, jonka laakealta katolta Mexikolainen voi tehdä viholliselleen vastarintaa, ja kaikki näkyi osoittavan että ahdistettu kaupunki aikoi puolustaa itseään viimeiseen veripisaraan asti.
Päätöksen tehtyänsä ryhtyi Cortez kuitenkin heti toimeen. Espanjalaisen sotavoiman kaikki kolme osastoa lähtivät liikkeelle kaupunkiin ja heidän kintereissään tuhansittain indiaaneja, joiden erityisillä työkaluillaan tuli alkaa hävitystyö niillä kolmella pääkadulla, jotka johtivat padoille. Esikaupungit oli jo edellisissä taisteluissa osaksi poltettu, ja murhaavan metelin perästä ajettiin nyt Mexikolaiset niistä pois, hävitystyö suoritettiin täydellisesti ja vapaa paikka vahvistettiin Cortezin sotavoimalle kaupungin omalla alustalla. Espanjalaiset eivät enää yöksi peräytyneet padoilla oleviin vallituksiinsa, vaan asettuivat leiriin itse kaupungissa ja jatkoivat seuraavana päivänä hävitystyötään. Toinen ihana rakennus toisensa perästä romahti maahan, ja suru ja epätoivo sydämissään näkivät Mexikolaiset uhkean kaupunkinsa yhä enemmän häviävän raunioiksi. Vimmassaan karkasivat he niiden osastojen päälle, jotka suojelivat hävitystyötä toimittavia indiaani-joukkoja, mutta rautapukuiset ratsumiehet ja tykistö ajoivat heidät alinomaa takaisin. Siten eteni etenemistään kaupungin hävitys, samalla kun hätä ja nälkä onnettoman väestön kesken kävi yhä kauheammaksi. Näytelmiä Jerusalemin kauhistuksesta nähtiin. Asukkaat tarttuivat mitä hirvittävimpiin elatuskeinoihin tuskallisen nälkänsä tyydyttämiseksi. Mutta siitä huolimatta kuoli joka päivä sadottain ihmisiä, piirityksen viimeisinä päivinä ehkä tuhansittain, voimattomuuden ja nälän vaikutuksesta.
Kesken tätä kaikkea kauhua pysyi kuitenkin nuori, kunnollinen keisari järkähtämättä pää pystyssä ja hylkäsi kaikki antautumisen vaatimukset, joita tuon tuostakin kunniallistenkin ehtojen perustuksilla uusittiin Espanjalaisten puolelta. Ei mikään näyttänyt masentavan Quatemozinin uskallusta, ja hän kielsi kaiken puheen pakkosovinnosta hänen läsnä-ollessaan. Papit, jotka itse kuni mielettöminä syöksyivät taisteluun, elähyttivät kansaa, ja voipuneet, nälistyneet parvet ryntäsivät vähääkään arvelematta rintoineen Espanjalaisten tuliputkia ja peitsiä vastaan, ikääskuin kiirehtien varmaan kuolemaan. Valloittajien jokainen askel eteenpäin maksoi verta; jokainen talo oli otettava rynnäköllä, ja pitkällisen piirityksen kestäessä oli joka tunti päivästä kovakiskoiset kamppaukset. Sinä urhoollinen Mexikon kansa, sinä tiesit kuolla kuin mies!
Viimein oli Cortezin osasto ehtinyt sen palatsin edustalle, johon Quatemozin oli ko'onnut urhoollisimmat soturinsa ympärilleen. Mutta Cortez ei kuitenkaan aikonut hyökätä siihen ennen jalansijaa saatuansa suurella torilla, jossa Alvaradon, Sandovalin ja hänen oman osastonsa oli yhtyminen. Hän toivoi, näet, saavansa keisaria antautumaan, kun tämä näkisi kaikkein osastojen yhdistetyn voiman, jota muka oli mahdoton vastustaa.
Mutta tämä ei vaikuttanut rahtuakaan Quatemozinin päätökseen, ja tappelu alkoi uudella vimmalla nälkään-nääntyvien Mexikolaisten puolelta, joiden riveissä naiset ja haavoitetut taistelivat huimuuden voimalla. Mexikon kansa ei vielä ollut kaikkea toivoa kadottanut eikä ensinkään sen kelpo keisari. Vielä muutamia tuntia ennen viimeistä väkirynnäkköä, elokuun 12 p:nä 1521, uudisti Cortez turhaan ehdoituksensa antaukseen ja kehoitti Quatemozinia saapumaan rauhalliseen neuvotteluun. Vastaus kuului:
— Quatemozin on valmis kuolemaan siellä, missä hän on. —