— Mene sitten — lausui Cortez lähettiläälle — ja valmista häntä ja hänen maamiehiään kuolemaan, sillä heidän viimeinen hetkensä on tullut. —
Ja nyt alkoi hirmuinen verisauna, jossa miehet ja naiset tappelivat ja kaatuivat rinnatusten. Espanjalaisten puolelta johti Cortez itse kauheaa teurastusta erään talon laakealta katolta lähellä sitä suunnattoman suurta palatsia, jonka ympärillä sotatelme riehui.
Samall'aikaa johti Sandoval hyökkäystä järven puolelta. Se tapahtui sotaprikien avulla, jotka oli saatettu sisään kanaville. Temmellyksen pahimmassa pauhinassa huomaa Sandoval kaksi suurta venettä, jotka palatsista päin tullen yrittävät järven poikki, samassa kun suuri joukko pienempiä veneitä raivokkaasti lentää hänen prikiensä kimppuun. Sandoval käskee, nähdessään suuret veneet, Garcias Holquin nimisen alipäällikön, joka kuljettaa pientä prikiä, ajaa niitä takaa. Holquin'in onnistuukin, hetken aikaa ajettuansa, saavuttaa veneet, joita hän aikoo ampua. Mutta kiivaasti huutaen ja malttamattomia elkeitä tehden heittää näiden miehistö aironsa ja aseensa menemään, pyytäen häntä luopumaan ampumisesta.
Toisessa veneessä istuivat, näet, keisari ja hänen vielä melkein lapsimainen puolisonsa, Montezuman nuorin tytär, kaunis kuin kevään ruusu. Quatemozin, tummanverinen, ryhdikäs, sotaisalta näyttävä nuori mies, kilpi ja keihäs kädessään, kohoo seisaalle veneessä ja ilmoittaa itsensä:
— Minä jään sotapäällikkönne vangiksi, mutta odotan että kohtelette vaimoani ja seuruettani niinkuin keisarinnaa tulee kohdella. — Ja hän puhui arvokkaasti ja tyyneydellä.
Holquin lupasi täyttää keisarin tahdon ja kehoittl häntä antamaan merkkiä vastustuksen lopettamiseen. Quatemozin vastasi että se oli tarpeetonta.
— Sanoma minun kohtalostani saa kaikki aseet laskemaan — lausui hän.
Ja hän oli oikeassa. Tieto tästä tapauksesta lensi kuin tulen liekki pitkin kaupunkia, ja samassa taukosi kaikkinainen vastustus sekä maalla että merellä. Keisarillisessa palatsissa pidetyssä juhlallisessa neuvottelussa oli päätetty että keisarin tulisi kokea päästä pakoon valtakunnan maakuntiin ja siellä nostattaa sotavoima, jolla hän voisi tulla pääkaupungille avuksi. Mutta tämän aikeen rauetessa meni viimeinenkin toivo tyhjiin, ja palatsin varustusväki antautui voittajan armoille.
Cortezin eteen vietynä lausui ylevämielinen nuori keisari, joka niin täydelleen ansaitsee kunnioitustamme, jonka surullinen kohtalo liikuttaa totisestikin yhtä hyvin kuin minkä keksityn murhenäytelmän sankari hyvänsä, — lausui:
— Minä olen tehnyt mitä kuninkaan tuli. Olen viimeiseen asti puolustanut valtakuntaani ja kansaani. Nyt ei minulla enää ole muuta kuin kuoleminen. Ota väkipuukkosi ja syökse se sydämeeni. —