Sant-Antonion niemikukkulalta puhui Cortez ensi kertaa kokoontuneelle voimalleen. Papit vihkivät retkikunnan tuohon tärkeään tehtävään juhlallisella messulla ja asettivat sen Cortezin lempipyhimyksen, pyhän Pietarin, suojelukseen. Ja niin lähdettiin matkalle helmikuun 18 p:nä v. 1519.
Maaliskuussa tuli laivasto tuulen-ajossa Cozumel nimiseen saareen, joka on neljä maantiet. penikulmaa Yukatan niemen koillisesta rannasta. Täällä alkoi heti hurskas lähetystoimi. Cortez revitti alas kaikki asukkaiden jumalain-kuvat, mitkä hän tapasi heidän temppeleissään, ja ripustutti niiden sijaan ristiä ja neitsyt Marian kuvia. Rauhalliset Cozumellaiset eivät yrittäneetkään mitään vastarintaa, huomaten semmoisen peräti turhaksi rautapukuista ylivoimaa vastaan. Retkeläisten olosta tällä saarella ei olekkaan sitten mitään muuta mainittavaa, kuin että Cortez äkki-arvaamatta erään kazikin palveluksesta pelasti tänne joutuneen Espanjalaisen, nimeltä Aqvilar. Tämä mies oli monta vuotta sitten saaren luona tapahtuneen haaksirikon kautta jäänyt asujameksi sinne, ja Cortez sai nyt hänestä terve-tulleen tulkin.
Cozumel saarelta purjehti retkikunta sitten pitkin Yukatanin pohjois- ja länsirantoja Campêche-lahtea alaspäin, jota uhkea väripuu-metsä seppelöitsi. Tabasko nimisen joen suussa laski laivasto ankkuriin. Siellä oli Grijalva harjoittanut vaihtokauppaa asukkaiden kanssa, jotka silloin osoittivat ystävällisyyttä. Mutta Cortezia kohtasi ihan toisenlainen tervehdys. Maan-asujamet tekivät jäykkää vastustusta, aavistaen aivan oikein vaaraa ja vainoa. Vasta tuiman taistelun kestettyään onnistui Cortezin päästä maille. Mutta kun Espanjalaiset saivat kiinteää pohjaa allensa ja pääsivät käyttämään pyssyjään ja tykkejään, taukosi toistaiseksi Tabaskolaisten vastarinta. Heidän pääkaupunkinsa Tabasko valloitettiin, ja Cortez joukkoineen vaelsi voittajana sen sisään. Asukkaat jättivät kaupunkinsa, — mutta seuraavana päivänä huomasi hämmästyksekseen Cortez kaupungin ulkopuolella, Ceutla nimisellä tasangolla, uhkaavan sotajoukon. Ja parikymmentä tuhatta "villiä" sotilasta hyökkäsi hurjasti huutaen merentakaisten kuokkavieraiden kimppuun, taistellen vapautensa ja solvatun kotilieden puolesta. Kokonaisen tunnin tuiskui Espanjalaisten päälle tuhansittain nuolia ja heittokeihäitä, ja hengen ja kuoleman kaupalla taistelevat Tabaskolaiset jo ahdistivat niin läheltä ja ankarasti, että Espanjan miesten kävi mahdottomaksi käyttää tuliputkiaan ja sotataitoansa jollakin menestyksellä. Tähän asti oli indiaaneilla kuitenkin ollut tekemistä ainoastaan espanjalaisen jalkaväen kanssa. Hevosväki oli tehnyt kierroksen rynnätäkseen vihollisen selkään. Mutta nyt se tulena ja tuulena karkasi esiin metsästä, ja sitä johti Cortez. Indiaanit, jotka eivät koskaan olleet hevosta nähneet, sillä tätä eläintä ei ollut heidän maassansa, peljästyivät, arvellen miestä ja hevosta yhdeksi, ehkäpä yliluonnolliseksi olennoksi; ja kun rautapukuiset ritarit pitkine peitsineen ryntäsivät puoleksi alastomain vihollistensa väliin, joita pistettiin kuoliaaksi ja tallattiin hevosten alle, silloin oli pako näiden ainoana pelastuksena, — ja tappotanner jäi espanjalaisten huimurien haltuun. — Eräs Uuden-Espanjan aikakirjantekijä, Gomara nimeltään, kertoo hyvin uskottavasti, että tappelun kestäessä oli Espanjan suojelus-pyhä San Iago, ratsastaen harmaan-kimo hevosen seljässä, ilmestynyt inhimillisten maanmiestensä pariin ja tehokkaalla avullaan tuottanut heille voiton. Diaz del Castillo, valloituksen historian kirjoittaja, tunnustaa kuitenkin vaatimattomasti ett'ei hänen syntinen silmänsä saanut pyhimystä nähdä; hän oli vain huomannut että Francisco de Morian hevonen oli harmaan-kimo. Oli miten oli, mutta Espanjalaiset kunnioittivat Ceutla-tappelun muistoa siten, että rakensivat kirkon tälle paikalle, jossa heidän ristiretkensä ensimäinen suuri voittopäivä oli sarastanut. Kirkko sai nimekseen: "Meidän voittoneitsyemme", Nuestra Sennora della Victoria, kuten sittemmin tänne perustuva ensimäinen espanjalainen kaupunkikin.
Seuraus Ceutlan voitosta oli, mitä Cortez mielikin, rauhanteko Tabaskolaisten kanssa. He huomasivat enemmän vastustuksen turhaksi ja ehdoittivat rauhan itse. Tunnustivat Castilian kuninkaan yliherrakseen ja toivat Espanjalaisille hyvät harjakannut, nimittäin runsaasti ruokatavaroita, suuret pakat karttuuni-kankaita, melkoisen joukon kultakoristuksia ja — kaksikymmentä nuorta orjatarta, jotka hurskaat ristiretkeläiset pitivät hyvänään. Maakunnan kaziki lähti itse Espanjalaisten leiriin, ja häntä, kuten muitakin indiaaneja, jotka nyt lähestyivät täydellä luottamuksella, kohdeltiin ystävällisesti. Muutama lähteemme, Louis Thomas kirjassaan löytöretkistä, mainitsee että Tabaskolaiset "omaksuivat Kristinuskon", mutta Prescott ja muut tietävät vain mainita että Cortez täällä, kuten Cozumel-saarellakin, hävitti pakanalliset alttarit ja jumalainkuvat, pystyttäen sijaan ristiä ja neitsyt Marian sekä sen ajan tärkeimpien pyhimysten kuvia, jota toimitusta vastaan "indiaanit eivät tehneet mitään muistutuksia." Lähetystyö lienee siihen rajoittunut ja päättyi viimein juhlalliseen jumalanpalvelukseen, jossa koko sotajoukko marssi riemusaatossa. Sen jälkeen astuivat seikkailijat jälleen laivoihinsa ja ohjasivat kulkunsa Aztekien valtakuntaa kohden. Tabaskolaiset jäivät uusine jumalan-kuvineen oman onnensa nojaan.
Kiirastuorstaina 1519 laski vihdoin koko laivasto ankurinsa ensimäiseen mexikolaiseen satamaan San-Juan de Ulua nimisen saaren luona, suuren indiaani-joukon kokoontuessa paikalle. Nämä nyt toista kertaa näkivät Euroopan laivoja rannoillaan, sillä tänne oli Grijalva matkallaan tullut. Pari suurta venettä, piroogia, lähestyi amiraali-laivaa, jonka maston-nokasta Castilian kuninkaallinen lippu liehui, ja koko joukko indiaaneja kapusi ylös kannelle, ystävällisiä elkeitä tehden. Cortezin tulkki Aqvilar, joka Tabaskossa oli rauhanhieromisia menestyksellä välittänyt, koki puhutella asukkaita, mutta hänpä ei ymmärtänytkään Aztekien kieltä, joka melkoisesti erosi siitä Maya-kielestä, jota Tabaskossa puhuttiin. Siitä pulasta pelasti Cortezin muuan henkilö, joka tästä lähtein oli näyttävä varsin tärkeää osaa Mexikon valloituksen merkillisessä näytelmässä. Tabaskolaisilta saatujen orjattarien joukossa sattui, näet, olemaan yksi, joka täydelleen taisi sekä Maya- että Aztekien kieltä, sillä hän oli syntyään Mexikolainen. Hänen isänsä sanotaan olleen ylhäinen kaziki, jonka kodista Tabaskolaiset muka olivat hänet ryövänneet. Marina — niin nimittivät häntä Espanjalaiset — oppi sukkelasti myöskin Castilian kieltä, "joka hänelle tuli rakkauden kieleksi," ja oli koko retken kestäessä Cortezin viehättävänä Valkyyriana, verrattomana sodan suojelus-impenä, jota ilman ehkä Cortez kaikkine kumppanineen olisi, kunnian ja kiitoksen asemesta, saavuttanut ennen-aikaisen haudan Mexikon ylängöillä. Marinaa ylistävät Uuden-Espanjan aikakirjain tekijät ihmeteltäväksi impyeksi sekä henkisten että ruumiillisten ominaisuuksien puolesta. "Hän oli" — sano heistä yksi — "kaunis kuin jumalatar ja ansaitsi arvonsa Cortezin saattolaisena." "Hän tulikin hyvin läheiseen yhteyteen Cortezin kanssa," mainitsee toinen.
Mutta yksistään tulkkinakin oli Marina verrattoman hyvä olemassa. Sanotussa tilaisuudessa San-Juan de Uluan luona nyt sai Cortez hänen kauttansa tietää että laivalle kiivenneet indiaanit olivat Mexikon mahtavan keisarin Montezuman alamaisia sekä että tämä juuri vähää ennen oli valloittanut heidän maansa. Nämä indiaanit osoittivat kuitenkin rauhallista mieltä, ja koko sotajoukko kävi maalle ilman mitään vastustusta heidän puoleltansa. Espanjalaiset asettuivat leiriin sille paikalle, jossa nykyinen kaupunki Vera Cruz sijaitsee, ja maan-asukkaat toivat heille kaikki tarpeelliset ruokavarat. Seuraavana päivänä ilmestyi leiriin Cortezia tervehtimään Mexikon käskynhaltia Teuthile, loistava seurue ja vähän kultaisia tervetuliaisia muassaan. Cortez vastasi lähettämällä heidän keisarilleen kourallisen joutavia kiiltokaluja ja erään sotamiehen-kypärin, jota Teuthile katseli mielihyvällä ja halusi panna menemään Montezumalle. Se saataisiin takaisin täynnänsä kultaa! Keskusteltiin sitten kaikessa ystävyydessä, ja Cortez ilmoitti Mexikon käskynhaltialle aikovansa lähteä Aztekien keisaria tervehtimään. Tätä orpanoimista arveli Teuthile kuitenkin hieman sopimattomaksi ja ilmoitti puolestaan mielipahansa vieraiden aikomuksen johdosta.
Haastelun kestäessä oli Cortez huomannut että useat käskynhaltian palvelijoista piirtelivät jotakin pitkille vaateliuskoille, ja lähemmin katsellessa saatiin nähdä että indiaanit tuota pikaa olivat älykkääsen järjestykseen maalanneet Espanjalaisten kuvat heidän omituisissa puvuissaan sekä kuvia heidän aseistaan ja "meritaloistaan," kuten indiaanit laivoja nimittivät. Tämä oli Aztekien mainiota kuvakirjoitusta, sukkelasti suoritettua ja vallan käytännöllistä. Kirjoitus oli lähetettävä keisarille, ja vakuutettuna siitä päätti Cortez antaa noille kuvioille täydellisen loiston, näyttämällä kirjoittajille sotajoukkonsa uljasta niiausta ja tykkien tulta. Vaikutus tästä olikin valtava. Mexikolaiset säpsähtivät kovasti pyssyjen ja kanoonain paukkuessa, ja muutamat rupesivat pitämään merentakaisia vieraita puolijumalina. Tieto heidän tulostaan lähetettiin tulisimmassa kiireessä Montezumalle. Juoksijain kautta, joita vaihdettiin lyhykäisten taivalten päästä, saatettiin sanoma muukalaisten maahan-tulosta kolmessa vuorokaudessa pääkaupunkiin, vaikka matka rannikolta Tenochtitlaniin oli 80 penikulmaa. Oiva postilaitos todellakin, kun ottaa huomioon että Mexikolaisilla ei ollut hevosia. Seitsemän päivän perästä tuli keisarillinen vastaus, jonka Teuthile saattoi Cortezille. Montezuma ei suvainnut vastaan-ottaa vieraita pääkaupungissaan, mutta tätä kieltävää vastausta seurasi kuitenkin samassa suurenmoinen lahjoitus, jonka sata kantajaa saattoi Espanjalaisten leiriin. Siinä oli kilpiä, kypäriä ja rintahaarniskoja, joissa useat levyt ja koristukset olivat selvää kultaa; siinä oli kaula- ja rannerenkaita samasta metallista; siinä oli varvikkaita, viuhkaimia, höyhentöyhtöjä ja kypärikoristuksia kirjavista höyhenistä, joita oli yhteen-punottu kulta- ja hopealangoilla ja runsaasti varustettu helmillä ja jalokivillä; siinä oli eläimiä ja lintuja valetusta ja taotusta kullasta, kaikki mitä kauniinta taidetyötä; siinä oli esirippuja, mattoja ja viittoja puuvillakankaasta, joka oli hienoa kuin silkki, kimalteli kirjavista väreistä ja oli kirjaeltuna höyhentöillä, jotka vetivät vertoja kauniimpiin maalauksiin. Sitä paitse oli siinä neljättäkymmentä täydellistä pukua puuvillakankaasta sekä pääkaupunkiin lähetetty espanjalainen kypäri, kukkaroilleen täynnään kultamuruja. Mutta suurinta ihmetystä herätti kaksi kiekkoa, isoja kuin vaununrattaat, toinen kullasta, toinen hopeasta. Kultakiekko, joka kuvaili aurinkoa, oli kauniisti kirjaeltu kasvien ja eläinten korkokuvilla. Se oli kolmekymmentä pahnaa eli kämmenystä ympärimitaten, ja arvo laskettiin olevan kaksikymmentä tuhatta pesos de oro, noin 1,220,000 Suomen markkaa, mikä raha siihen aikaan oli maailman suurillekin suurenmoinen summa. Hopeakiekko, joka kuvaili kuuta ja oli yhtä suuri, painoi 50 naulaa.
Siinähän oli todisteita jokseenkin selviä Mexikon valtakunnan rikkauksista ja sen asukkaiden taidollisuudesta. Ja nämä kalliit lahjat, jotka kerrassaan levitettiin hämmästyneiden vieraiden silmien eteen, kiihoittivatkin heidän intoansa ylimmilleen. Tähänkös olisi sopinut tyytyä? Mitä vielä! Pakanain aarteet tuli kristillisen retkikunnan ryöstää viimeiseen kultahiukkaan asti, — vähät siitä oliko tämä kaukainen kansakunta koskaan häirinnyt yhtäkään kalpeaihoista ihmistä. Cortez ilmoitti, pitäen tuodut lahjat hyvänään, ettei hän ensinkään aikonut luopua aikeestaan lähteä "tervehtimään" Aztekien keisaria, minkä yrityksen muka se suuri Kastilian hallitsija, jota hän totteli, oli antanut hänen toimekseen. Hän lupasi kuitenkin pysyä leirissään kunnes sanoma Espanjalaisten aikomuksesta saataisiin Montezumalle; — ja lähettiläät lähtivät taasen matkalle pääkaupunkiin.
Kymmenen päivän perästä palasi Teuthile takaisin Espanjalaisten leiriin, tällä kertaa sillä jyrkällä vastauksella Cortezille, ett'ei hän koskaan voisi toivoa saavansa lupaa tulla Mexikon pääkaupunkiin ja että kaikkein viisainta häneltä olisi palata takaisin hallitsijansa luo ja viedä saamansa lahjat Montezuman terveisinä mukanaan. Ja nytkin seurasi kieltävää vastausta suurenmoiset lahjat, kiellon karvauden lieventämiseksi.
Mutta mikä oli sitten Montezumalla syynä tuohon kieltoon? Ja miksi hän niin runsailla hyvityksillä koki taivuttaa vieraita? Miten voi mahtavan valtakunnan keisari siihen määrään peljätä niin pientä soturijoukkoa? Olihan hänellä itsellä suuret ja hyvin harjoitetut sotajoukot. — Asia on mitä omituisimpia historiassa; ja näyttääpä siltä kuin joku Nemesis divina, taivahan kosto, joskus lähettäisi varoituksiaan maailman mahtaville kummallisten ennustusten muodossa. Meidän tulee muistaa että, kuten edellisessä olemme kertoneet, Aztekien suku oli Anahuakiin saapunutta valloittajaheimoa ja että se kovasti kyllä rasitti kukistamiaan alkuperäisiä heimokuntia. Oli nyt olemassa vanha tarina, — josta myöskin jo olemme sivumennen huomauttaneet, — että, näet, Mexikon ikivanha, mutta mennyt kultainen aika kerran oli palaava takaisin poistuneen valko-ihoisen miehen kanssa, joka oli jumalallista alkuperää ja Anahuakin hyväntekijä. Tuon kultaisen aikakauden kestäessä oli koko maa tuottanut hedelmiä ilman ihmisen avutta; jyviä kantava tähkäpää oli niin suuri, että yksi mies tuskin jaksoi sitä nostaa; ilma tuoksui alituisesti, täynnänsä hyvänhajuisinta lemua; sanalla sanoen, koko ääretön maanpiiri oli tämän viisaan hyväntekijän hallitessa yhtenä ainoana yrttitarhana. Quetzalkoatl, ilman jumala, oli tarinan mukaan ollut ko'okas, pulska, kalpea-ihoinen mies, jonka pitkä parta aaltoili kauas alas hänen rinnoilleen. Yksi ylijumalista oli häneen suuttunut ja ajanut hänet maasta pois, maasta, jota hän niin runsaasti oli siunannut. Quetzalkoatl lupasi kerran maailmassa tulla takaisin jälkeläisineen ja silloin neuvoillaan ja opetuksellaan taasen tehdä maan onnelliseksi Sen luvattuaan nousi hän laivaansa, joka oli käärmeen-nahasta tehty, ja purjehti itäänpäin, takaisin alkuperäiseen kotiinsa. Tämä merkillinen tarina oli juurtunut syvälle Aztekien kansakunnan uskoon, eikä keisari Montezumakaan epäillyt ennustuksen toteutumista. Ja siinä oli perus-syy hänen pelkoonsa, kun nyt sanoma tuotiin valkoisten vieraiden tulosta maahan, siinä syy hänen erinomaiseen vieraan-varaisuuteensa, jolla hän koetti saada heitä hyvällä lähtemään tiehensä. Jos he todellakin olivat Quetzalkoatlin jälkeläisiä, niin oli arvatenkin heidän aikomuksensa kukistaa hänen valtansa; — ja valloitusta helpoittaisi, kuten Montezuma kyllä huomasi, se seikka, että hänen alamaisissaan löytyi paljon tyytymättömiä, miekalla kukistettuja aineksia, jotka varsin mielellään pudistaisivat Aztekien ikeen niskoiltansa. — Ehkä saataisiin vieraat runsailla lahjoilla lähtemään. Eihän kiitollisuuden tunne kokonaan poistu turmeltuneidenkaan ihmisten rinnasta, saatikka sitten niiden, jotka ovat jumalallista alkuperää.